Silmä

Tammisaaren Torsjön itäinen kärki on rakennettu täyteen mitä erilaisimpia kesämökkejä. Osa suloisia, mutta myös sellaisia, jotka toistavat kesämökin mielikuvaa – ajatusta siitä, että juuri tällaista minun on mökiltäni soveliasta odottaa. Osa taas sellaisia, jotka lyövät tähän ympäristöön raa’an leiman. Raikkaita ratkaisuja ei tahdo löytyä edes pihoilta, vaikka jokaisella olisi mahdollisuus tehdä valtakuntansa juuri sellaiseksi kuin itse haluaisi.

Vierailijan olisi helppo kulkea mökkien pihoilla, käydä kurkistelemassa verannoilta sisään mökkeihin. Vain yksi mökki näyttää asutulta tänä talvisena lauantaina, jolloin jokaisella omistajalla, isännällä ja emännällä olisi ilo ja etuoikeus asustella näin kaunista ja hiljaista seutukuntaa. Mutta mökit ovat tyhjillään, ja omistajat jossain muualla. Kaupungissa kesäaikaa lunastamassa? Kehnoa keliä päivittelemässä? Kesämökin lainamaksuja takaisin maksamassa? 

Maanmittauslaitoksen karttapaikan tarkassa maastokartassa näkyi kohta, joka ei herättäisi muuten huomiota, ellei haluaisi nimenomaan poiketa metsään, metsästä meren rannalle, pois tästä ilmapiiristä, jossa aistii ettei oikein missään sopisi kävellä, jossa ei voisi jäädä näkymättömäksi, kävellä ilman että herättäisi tarpeetonta epäluuloa. Kartassa oli tyhjä paikka, jossa ei toistaiseksi ole lainkaan mökkiasutusta, vain yksi musta suorakaide, jonkinlainen rakennus – oletettavasti. 

Rannalta paljastui lähes sortumispisteessä oleva rakennelma, kalavaja. Tuota luhistumassa olevaa rakennusta katsoessani minulle tuli selväksi, että me olemme alttiina kaikelle, mikä kantaa inhimillistä viestiä. Vierelläni oli romahtava ja pian katoava rakennelma, jolloin huomio kiinnittyi rakennuksen synnyttämiin mielikuviin ikään kuin se olisikin näkevä silmä (eivätkä minun silmäni), ikään kuin se olisikin katsellut minua (enkä minä sitä), ja todistanut aikojen saatossa näkemänsä ja kokemansa hajoamispisteisellä olemuksellaan. Vaja erottui selvästi taustan kohinasta, toiminnan jäljistä, mökkelijöiden yhtäaikaisista läsnä- ja poissaoloista. 

  

Jean-Dominique Bauby, täydellisesti halvaantunut lehtimies, joka ei pystynyt liikuttamaan muuta kuin vasenta silmäluomeaan, mutta jonka aivot toimivat kuin ennen halvaustaan, kertoo miten hän eräänä päivänä, istuessaan pyörätuolissaan, huomasi yllättäen tuntemattomat kasvot. ”Lasivitriinistä heijastui miehen pää, joka näytti siltä kuin se olisi lionnut formaliinitankissa. Suu oli vääristynyt, nenä vääntynyt, hiukset sekaisin ja katse täynnä kauhua. Yksi silmä oli ommeltu kiinni ja toinen ammotti auki kuin Kainin silmä. Tuijotin tuota laajentunutta pupillia minuutin ajan ennen kuin käsitin, että se oli minun oma silmäni. […] Ei riittänyt että oli karkotettu, halvaantunut, mykkä ja puolikuuro, että minulta oli riistetty kaikki nautinnot ja minut oli alennettu meduusan olotilaan, vaan olin myös kammottavan näköinen”. (Bauby, Perhonen lasikuvussa, 24-25)

Voisin edellä kuvaamastani huolimatta tulkita, että rakennelma oli ollut ilmeisen arvokas omistajalleen. Rohkenen tämän lisäksi aprikoida sen olleen erityisen rakas ja vaalittu. Hänen oma, yksityinen paikkansa. Vaja on rakennettu vallitsevilta länsituulilta suojaan itärannalle, kapeaan salmeen – kohtaan, johon kalastajan oli helppo rantautua millä säällä tahansa. Pystyin kuvittelemaan, miten kalastaja oli köyttänyt veneensä kallioon ja ryhtynyt käsittelemään päivän saalistaan, kauniina kevätpäivänä jolloin oli tullut niin paljon kutuahventa että pienemmät piti heittää takaisin mereen, ja jolloin hän oli kuullut selkälokkien matalien ja kalkattavien, nälkäisten huutojen sekoittuvan tiirojen kirkkaina kuuluviin sirityksiin. Valoisaan ilmaan sekoittui veneen avoimen kannen kautta kulkeutuvan moottoripetrolin ja alkukesän, juuri jään vallasta vapautuneen meren tuoksu.

Voin vain kuvitella millainen oli tuon kalastajan väkevyyden mitta ja määrä, jonka voimin hänen oli onnistunut kammeta kuution kokoiset kivet merestä kalliolle vajan perustaksi. Voin vain otaksua millainen oli tuo kätten ote, jolla hän oli asettanut vantterat parrut niin tukevasti paikoilleen että rakennelma pysyi yhä paikallaan, tosin katto romahtaneena, vuosien hylätyksi jäämisen jälkeenkin. 

Miten vanha tuo vaja oli? Milloin rakennelma hylättiin? Entä millainen mahtoi olla viimeinen kerta, jolloin hän oli tullut selvittämään verkkojaan? Tiesikö kalastaja, että se olisi hänen viimeinen käyntinsä verkkovajallaan? Osasiko hän aavistaa, että hänen tulisi selvittää verkkonsa nyt tällä viimeisellä kerralla erityisen hyvin? Millainen oli hänen loppunsa? Ajatteliko hän hamppuköyttä vyöttäessään, verkkoja paikoilleen asetellessaan, että köydet ja verkot tulisi nyt tällä kertaa asetella erityisen siististi? Vai tekikö kalastaja työnsä aina yhtä täsmällisesti? 

W. G. Sebaldin mukaan (jälleen) pienet, tavallista asuintaloa pienemmät rakennukset – karjamaja, lossivahdin koti, erakkomaja, kanavanvartijan mökki, näköalapaviljonki, leikkimökki – suovat meille edes jonkinlaista rauhan heijastusta. Tätä rauhaa tuo kalavaja minulle, talvisille vieraalle, tuona tammikuisena lauantaina viesti. Rauha oli kuitenkin rikkoutunut jo hyvän aikaa sitten.

Siinä sitä oltiin. Leudossa räntäsateessa. 

Teemasta lisää:

"Kuva on ennen muuta ottajansa, näppääjänsä kuva. Kamera laukeaa kahteen suuntaan ja paljastaa etenkin laukaisijan mielenmaiseman ja jää siitä todisteeksi niin pitkään kuin säilyy,

usein pidempään kuin kuvaaja itse lihallisessa ja ajallisessa persoonassaan."

”Kuvatkaa aineellisesti näkymätöntä mutta asiallisesti tärkeää”

Sakari Pälsi/Juha Hurme, Yle Kulttuuri, 04.02.2015

W. G. Sebald: ”Ilmasota ja kirjallisuus” – syyskävelyllä Vartiosaaressa

W. G. Sebald kirjoittaa Ilmasota ja kirjallisuus -teoksessaan Saksan kokemasta, toisen maailmansodan jälkeisestä katastrofista, joka hänen mukaansa on jäänyt melkeinpä kokonaan käsittelemättä. Teemaa on käsitelty, mutta trauma on yhä pääosin purkamatta. Aihe on häpeällinen, mutta unohtaminen ja hiljaisuus vaikuttaa saksalaisiin yhä monella tapaa. Sebald ihmettelee, miten jotkut kirjailijat saattavat kertoa lyyrisiä sankaritarinoita vain muutamia vuosia sen jälkeen kun maa on pommitettu maan tasalle. Hän kirjoittaa, miten kiusallista on seurata kun Hermann Kasack aivan oman aikansa tyyliin peittelee yhteiskunnan kokeman kauhistuttavan, suunnattoman katastrofin pseudohumanistiseen, Kaukoidästä kotoisin olevaan filosofointiin ja ylenmääräiseen symbolistiseen höpötykseen ja miten hän oman romaaninsa mukaisesti sijoittaa itsensä puhtaasti henkistyneiden ylvääseen seuraan. (s. 53) Sebald sanoo ettei hän pysty ymmärtämään, mitä tällaisissa kirjoituksissa kuvataan. Hän näkee vain kirjailijan, innokkaana ja sinnikkäänä näpertelemässä kielellä.

Syksyisenä sunnuntaina kävelin Vartiosaaressa ja tunnen ahdistuneeni siitä, mitä tälle saarelle ollaan suunnittelemassa, ja mitä tälle miljöölle on vääjäämättä tapahtumassa. Miten voisin kuvata ja kertoa näistä tunnelmista? Ehkä lyyrisin sanankääntein, mutta tuolloin kuvailuni olisivat kuin Robert Smihsonin ajatus valokuvaamisesta kuuluisassa ”Passaicin monumentit” -esseessä. Smithson kirjoittaa, että ”valokuvaaminen Instamatic 400 -kameralla oli kuin valokuvan valokuvaamista. Aurinko oli monsterinomainen lamppu, joka projisoi jatkuvan sarjan toisiinsa kiinnittyneitä still-kuvia Instamatic-kamerani kautta omiin silmiini. Kun kävelin sillalla, oli kuin kävelisin valtavassa puusta ja teräksestä valmistetussa valokuvassa, jonka alla virtasi joki kuin valtava elokuva, jossa ei ollut muuta kun jatkuvaa tyhjää”. Ymmärsin, etteivät kuvani ja kertomukseni, nämä katkelmalliset tunnelmapalat, voisi rekonstruoida ja kertoa kokemastani juuri mitään. Ne olisivat kuin valokuvia valokuvista tai kuin kertomuksia kertomuksista.

Tuntui kuin kävelisin tulevaisuuden raunioilla, vaikkei mitään ole vielä edes rakennettu. Mielessäni muokkautuva nollapanoraama näytti pitävän sisällään käänteisen raunion, joka on – jälleen Smithsonia mukaillen – kaikki ne rakennukset, jotka on määrä tänne joskus rakentaa. Tämä käänteinen raunio on vastakohta romanttiselle rauniolle, koska tulevaisuuden rauniot eivät raunioidu sen jälkeen kun ne on rakennettu, vaan pikemminkin ne rakentuvat raunioiksi jo ennen kuin niitä on edes rakennettu. Lähiöt ovat olemassa ilman rationaalista menneisyyttä ja ilman isoja historiallisia tapahtumia – edelleen Smithsonia siteeraten. 

Yhteys juuri lukemaani Sebaldin kirjaan konkretisoitui kesken kävelyäni. Sebaldin sanat ja lauseet käväisivät tietoisuuteni pinnalla ja muotoutuivat lopulta kokonaisiksi lauseiksi. Lepattavassa tietoisuudessani koin ja pystyin näkemään vertauskuvallisesti sen, miten rakennukset tunkeutuisivat tähän ihmisen hitaasti muovaamaan valtakuntaan. Tämä alue itsessään olisi tulevaisuuden taistelutanner. Ymmärsin, että voisin käyttää Sebaldin tekstejä omieni sijaan kertomaan tunnelmista, joita kävely saarella minussa herätteli. 

”Saksan jo legendaarinen ja tavallaan tosiaan ihailtava jälleenrakennus – joka ikään kuin täydensi vihollisen aiheuttamat tuhot vaiheittain etenevällä oman historian likvidoinnilla – vaati kansalta sekä valtavan työsuorituksen että loi uuden, kasvuttoman todellisuuden ja esti siten muistamasta menneitä, suuntasi saksalaisten katseen yksinomaan tulevaisuuteen ja velvoitti vaikenemaan kaikesta, mitä oli jouduttu kokemaan.” (s. 16)

”Hanke, jolla on sellaiset materiaaliset ja organisatoriset mittasuhteet kuin tällä pommihyökkäyksellä […] alkaa toimia oman dynamiikkansa mukaan eikä nopeita kurssinmuutoksia tai rajoituksia voida mitenkään panna toimeen, etenkään silloin kun hanke oli kolmivuotisen, tehokkaan rakennusvaiheen jälkeen saavuttanut korkeimman kehitystasonsa, toisin sanoen suurimman tuhokapasiteettinsa. Terve talousjärkikin sanoi, ettei tuotettua materiaalia, koneita ja niiden arvokasta lastia [pommeja] mitenkään voitu jättää lojumaan Itä-Englannin lentokentille.” (s. 25)

”…kaikkien hädin tuskin hengissä selvinneiden kertomuksissa on yleensä jotakin katkelmallista, omanlaistaan harhailua ja aukkoisuutta, niin erilaista kuin tavanomaisessa muistelussa, että helposti tulee arvailleeksi koko jutun olevan vain sensaationhakuista sepitettä. Tämä jollain lailla valheellinen vaikutelma, joka silminnäkijäkertomuksia vaivaa, syntyy myös siitä että he varsin usein käyttävät stereotyyppisiä ilmauksia. Täydellisen tuhon käsittämätön äärimmäisyys kalpenee ja katoaa sellaisiin tavanomaisiin fraaseihin kuin ”liekkien saalis”, ”kohtalokas yö”, ”paloi ilmiliekeissä”, ”helvetti oli irti”, ”infernaalinen näky”, ”Saksan kaupunkien kauhea kohtalo”, ja niin edelleen. Niiden tehtävä on peittää ja vaimentaa käsityskyvyn ylittäviä kokemuksia.” (s. 31)

[Heinrich] Böll arveli, että näistä kollektiivisen juurettomuuden kokemuksista juonsi alkuunsa Liittotasavallan asukkaiden matkustusvimma, tunne ettei voi pysyvästi asettua minnekään vaan että pitäisi aina olla jo jossain muualla. (s. 38)

Mutta on olemassa toisenlaisiakin tuhon kertomuksia kuten Hans Eric Nossack, joka Sebaldin mukaan ainoana oman aikansa kirjailijoista yritti merkitä muistiin kaiken näkemänsä mahdollisimman koruttomassa muodossa: ”[…] hän pyrkii ennen muuta kertomaan silkat tosiasiat, vuodenajan ja sään […] lähestyvien lentokonelaivueiden jyminän, horisontin punaisen tulenhehkun, kaupungista paenneiden ihmisten fyysisen ja henkisen tilan, tulipalon turmelevat rakennukset, oudosti törröttävät savupiiput, keittiönikkunan ulkopuolelle kuivumaan ripustetun pyykin, repeytyneen ikkunaverhon joka hulmuaa tyhjällä verannalla […] ja lukemattoman muut ainiaaksi kadonneet esineet ja asiat ja sen kivimurskan jonka alle ne ovat hautautuneet, kammottavan uuden elämän joka sykkii kaiken rojun alla, ja ihmisten yhtäkkisen kiihkeän halun käyttää hajuvesiä. Moraalinen imperatiivi – että edes jonkun on merkittävä muistiin, mitä Hampurissa tapahtui sinä heinäkuun yönä – johtaa siihen että taiteenharjoitus saa jäädä vähemmälle. […] Turvallisessa pommisuojassa joukko ihmisiä paistui elävältä, koska ovet juuttuivat kiinni ja vieressä paloi talon hiilivarasto. Niin oli asia. ’He olivat paenneet kuumilta seinänvieriltä keskemmälle. Siitä heidät löydettiin, yhtenä kasana. He olivat kuumuuden turvottamia’, kirjoittaa Kasack teoksessaan Kaupunki virran takana.” (s. 55)

[Alexander] Klungen yksityiskohtainen kuvaus tuhon yhteiskunnallisesta organisaatiosta, jossa hallitsevat historian yhä vain toistuvat ja yhä vain voimistuvat virheet, sisältää samalla olettamuksen, että kyky ymmärtää oikein itse aikaansaamiamme katastrofeja olisi ensimmäinen edellytys luoda onnea tuottava yhteiskuntajärjestys. Klunge tarkastelee tätä tuhokoneistoa organisaation näkökulmasta. Hän näkee, että tuhon suunnitteluun sijoitettiin sellainen määrä älyä, rahavaroja ja työvoimaa että tuhon oli kaiken kootun potentiaalin voimasta lopulta pakko myös toteutua. (s. 67)

Kodak Instamatic 400 -kamera

 

J. M. Coetzee: Jeesuksen lapsuus

Hän, Simón, astuu maihin pojan, Davidin kanssa. Lapsi ei ole hänen lapsen lapsi, eikä oma lapsi, mutta tästä huolimatta hän katsoo olevansa pojasta vastuussa. Pojalla on ollut laivamatkalla kirje, jossa olisi mahdollisesti ollut tietoa pojan vanhemmista. Kirje on kuitenkin matkan aikana hävinnyt ja näin ollen pojan vanhemmista ei ole mitään tietoa. Esitetään olettamuksia, joiden pohjalta ryhdytään toimimaan. Tietoa olettamusten todenperäisyydestä ei ole, silti ne ovat ohjenuoria Simónille kun muutakaan ei ole, johon voisi uskoa tai luottaa.

Maasta, johon he saapuvat ei anneta juuri lainkaan tietoa. Siellä puhutaan espanjaa, ehkä mahdollisesti jopa ollaan Espanjassa. He saapuvat johonkin vastaanottokeskukseen joskus nykyaikana, nyt, tänään tai sitten joskus jo jonkin aikaa sitten. Ajankohdastakaan ei anneta tarkkaa tietoa. Laivaa lastataan ja puretaan vanhanaikaisesti säkki kerrallaan, mutta muuten tuntuisi olevan perin nykyaikaista. Sekä paikka että aika jäävät tyystin hämärän peittoon. Annetaan ymmärtää, että ollaan samaan aikaan sekä nykyajassa että menneisyydessä.

Aikahuojunta luo tekstiin oudon jännitteen. En voi sitoa kertomukseen sitä tietoa, niitä kokemuksia, joita olen kerännyt aikojen saatossa kaikesta, mitä liittyy kirjan teemoihin – maahanmuuttoon tai mahdolliseen paikkaan, johon tarina kenties voisi sijoittua. Olen täällä, kirjan kertomuksessa, kirjan sivuilla vailla tietoisuuteni tuttuja tarkastelupisteitä. Ristiriita on yhtä aikaa jännittävä ja ärsyttävä. Poden sivu sivulta kasvavaa kykenemättömyyttä, en kykene paikantamaan ja tarkistamaan positiotani, itseäni, aikaani ja arvojani. Olen eksyksissä, kuten Simón harhaillessaan omien olettamuksiensa kanssa.

Hän, Simón, löytää pojalle äidin. Jälleen lisää olettamuksia. Simón kuvittelee asian olevan ratkaistu, mutta tästä pojan vaikeudet vasta alkavat. Poika alkaa oirehtia monella tapaa. Esitetään, että pojan levoton käytös johtuisi arvoituksellisesta perhetaustasta: epätietoisuudesta sen suhteen, kuka hän on ja mistä hän on lähtöisin. Lapsen elämästä puuttuu realiteetteja ja puuttuviin realiteetteihin kuuluu se, että David kokee elävänsä ilman oikeita vanhempia. Hänen elämästä puuttuu kiinnekohtia. Sen vuoksi hän sulkeutuu fantasiamaailmaan, jossa hän tuntee hallitsevansa tilanteen.

David on onnellinen sijaisvanhempiensa, Inés’in ja Simonin suopeudesta ja tuntee vastavuoroisesti hyvää tahtoa heitä kohtaan. Jotain puuttuu silti, jotakin mitä hyväntahtoisuus ja rakkaus eivät voi korvata. Sillä vaikka myönteinen tunneympäristö on ihmiselle tärkeä, se ei yksin riitä. David haluaa tietää kuka hän oikeasti on, mutta kun hän kysyy sitä, hän saa vältteleviä vastauksia kuten ”Mitä sinä tarkoitat oikealla?” tai ”Meillä ei ole menneisyyttä, kenelläkään meistä, se on pesty meistä pois.” Ja huomaavaisuudestaan Inés'iä ja Simónia kohtaan David pitää tarinansa salassa, kirjoittaa ja puhuu siansaksaa, on olevinaan lukutaidoton, muttei sitä lopulta olekaan. Etenkin Inés, pojan fiktiivinen äiti, holhoaa poikaa tavalla, joka kiinnittää pojan tiiviisti äitiinsä ja tekee pojan oman paikan etsinnän mahdottomaksi. Uskotellut sukulaissuhteet eivät riitä tyynnyttämään poikaa.

Jo kirjan nimi – Jeesuksen lapsuus – enteilee provokaatiota. Yritän sijoittaa tarinaa Jeesukseen, mutten onnistu löytämään kosketuspintaa Jeesuksen elämään. Kirjan nimi harhauttaa väärällä assosiaatiollaan yhä kauemmas paikasta ja ajasta teoksen omaan tilaan. Olen kokonaan kirjan pauloissa, sekä hyvässä että pahassa. Viitataan myös Don Quioten tarinaan, seikkailen ritarin lailla sekasortoisessa, haureisessa, eksyneessä mielenmaisemassa. Kenties hiukan pelottavaakin eläytyä tarjottuun maailmaan, mutta miten miellyttävää onkaan nousta takaisin vaikuttuneena tuosta regressiosta.

Ajattelen Coetzeeta mielikuvissani chilipippuriksi. Kumma vertaus kenties, mutta kaikista aisteistamme chili vaikuttaa, ehkä hieman yllättäen – kipuaistiimme. Ei makuaistimukseen, kuten voisi ajatella. Kivun tunteesta huolimatta haluamme syödä chiliä lisää. Mausteesta tulee addiktio. Coetzeen kirjallisuus vaikuttaa minuun samalla tavoin. Se aiheuttaa kipua, mutta sellaista, jota siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi haluan lisää. Kipu ei tunnu perusteettomalta.

Poimintoja:

Jälkikäteen tuo päivä, jolloin Elena lähetti poikansa satamaan tuomaan hänelle kutsua, osoittautuu käännekohdaksi, jonka jälkeen he, hän ja Elena – kaksi lähes tuulettomalla merellä toisiaan sattumanvaraisesti lähestynyttä purtta – alkoivat etääntyä toisistaan. Hän pitää Elenasta edelleen paljon, ei vähiten siksi, että Elena jaksaa kuunnella kun hän valittaa. Mutta hän tuntee yhä vahvemmin, että heidän väliltään puuttuu jotakin, minkä pitäisi olla olemassa Jos Elena ei tunne samoin, jos hänen mielestään mitään ei puutu, silloin Elena ei voi olla se mitä hänen elämästään puuttuu. s 106

”…Lapsi ei voi kasvaa ilman äitiä. Etkö sinä sanonut niin itsekin: äidiltä lapsi saa olemuksensa, kun taas isä antaa pelkän idean? Kun idea on annettu, isästä tulee tarpeeton. Ja tässä tapauksessa minä en ole edes isä.”

”Lapsi tarvitsee äidin kohdun, jotta voi syntyä tähän maailmaan. Synnytyksen jälkeen äiti on antanut elämän lähteenä kaikkensa siinä missä isäkin. Se, mitä lapsi tarvitsee sen jälkeen, on rakkautta ja huolenpitoa, jota voi antaa niin mies kuin nainenkin. Tämä Inès ei tiedä rakkaudesta ja huolenpidosta mitään. Hän on kuin nukella leikkivä pikkutyttö – harvinaisen mustasukkainen ja itsekäs pikkutyttö joka ei anna muiden koskea leluunsa.” s.111

Mistä moinen varmuus siitä, että meidät pitää pelastaa, Simón? Elämmekö me sinusta satamajätkien elämää, koska meidät on todettu liian tyhmiksi mihinkään muuhun – liian tyhmiksi kokoamaan pumppuja ja ajamaan kuorma-autoa?  […] Emme me ole tyhmiä. Jos me kaipaisimme pelastusta, me olisimme jo pelastaneet itsemme. Ei, me emme ole typeriä, vaan typerää on tuo sinun viisastelusi, koska se tuottaa vääriä vastauksia. s. 121

Ajattele vaikka rakastavaisia. Jos rakastavaiset olisivat kaiken aikaa tiukasti kiinni toisissaan, heidän ei tarvitsisi enää rakastaa toisiaan. He olisivat yhtä. Heille ei jäisi mitään haluttavaa. Siksi luonto jättää tilaa meidän väliimme. Jos kaikki olisi pakattu tiiviisti yhteen, kaikki  mitä maailmankaikkeudessa on, silloin ei olisi sinua eikä minua eikä Inésiä.  s. 185

J. M. Coetzee, Jeesuksen lapsuus, Otava, Keuruu, 2014, suom. Markku Päkkilä.

Jaa… Että mitenkö kuvat: loppukesän merimaisema, keittiön ikkuna, Coetzeen teoksia illan kajossa liittyvät tekstiin?

Ei mitenkään. Jatkan Coetzeen viitoittamaa tietä…

Kun sydän lakka lyömästä - elokuva viidellätoista kuvalla, 545 sanalla ja 3864 merkillä

Ohjaus: Jacques Audiard, 2005
Pääosissa Romain Duris, Niels Arestrup, Jonathan Zaccaï, Gilles Cohen, Linh Dan Pham

INTRO: Elokuvan päähenkilön, Thomas Seyrin esittely, kuvataan keskustelua veljien välillä. Puhutaan isästä. Thomasin veli tekee selväksi, ettei voi enää sietää isäänsä: "Sitten isä sairastui ja minä hoidin häntä kuin lasta. Pyyhin perseen ja syötin..." Thomas istuu hiljaa ja kuuntelee.

Seuraa pitkä sarja pimeitä, tummanpuhuvia kuvia. Ensin ollaan auton sisällä ja tehdään selväksi, että ollaan tekemisissä asioiden kanssa, jotka eivät kestä päivänvaloa.

Miehet käyvät häätämässä laittomia asukkaita kangaspusseihin pyydystettyjen rottien avulla ja ilmeet ovat vakavat, tehtävän mukaiset. Toimintaympäristö ei anna armoa, eikä sitä kysytä tai pyydetä. Tässä ympäristössä pelkästään toimitaan.

Välillä Thomas ehtii käydä tapaamassa isäänsä. Isällä on uutisia pojalleen ja tehtävä, joka Thomasin tulee isälleen suorittaa. 

Palatessaan Thomas tapaa sattumalta vanhan perheystävän, herra Foxin, konserttijärjestäjän, jota isä pilkkaa pitäksi, hintahtavaksi hepuksi. Paljastuu, että Thomasin äiti oli lahjakas konserttipianisti. Herra Fox haluaa tietää Thomasilta onko hän jatkanut: Mitä, musiikkiako? Vieläkö soitat pianoa? Joo... ja en. Oli vähän vaikeaa kun äiti kuoli. Sääli, sinulla oli lahjoja. Muistan kun soitit jotain minulle. Haydnin sonaatin numero 32. Tässä korttini, tule soittamaan minulle, sovi avustajani kanssa koesoitosta, Fox pyytää Thomasia. Thomasille näyttää avautuvan koillisväylä kauemmas pimeydestä.

Isän tyrmää Thomasin haaveen ryhtyä harjoittamaan pianonsoittoa. Isä vaatii Thomasia suorittamaan ravintolapitäjän velkomisen: "Et ehdi, ehdit kyllä nähdä sitä homoa ja höyrytä pianosta, mutta 20 minuutin homma on liikaa!"

Thomas käy hoitamassa isän hänelle antaman tehtävän.

Isän vastusteluista huolimatta Thomas ryhtyy uudelleenharjoittamaan pianonsoittoa kiinalaisen opettajan, Miao Linin johdolla. Näin Thomasin elämän kaksi toisiaan tyhjentävää arjen sfääriä, väkivaltaiset perintätoimet ja pianonsoiton opettelu, alkavat risteillä hänen elämässään.

Harjoittelu on tuskaisen hidasta ja äänet, joita Thomas irrottelee pianostaan ovat arvattavan epäpuhtaita. Hän harjoittelee iltaisin asunnossaan pianolla, joka lienee hänen äitinsä entinen. Thomasilla riittää turhautumisestaan huolimatta tai juuri sen vuoksi tarmoa seksileikkeihin hyvän ystävänsä vaimon kanssa.

Vähitellen Thomas alkaa saada otetta instrumentistaan. Miao Lin on viimein tyytyväinen oppilaansa suoritukseen. Koesoitto lähestyy.

Välikuvina hidastettuja otoksia Vladimir Horowitzin pianotyöskentelystä. Sormet näyttävät kuin tanssivan koskettimilla.

Kuvat ja kohtaukset ovat kontrastisia. Seuraavaksi isä löytyy piestynä, häpeissään ja naama veressä. Hän on ahneuksissaan sotkeutunut liian isoihin kuvioihin. Venäläisen liikemiehen, Minskovin gorillat ovat hakanneet hänet. Thomas noutaa isän bussipysäkiltä, vie kotiin, riisuu vaatteet, hoitaa ja peittelee hänet.

Koesoittoa edeltävä ilta: kuvissa Thomasin valmistumista koesoittoon. Hän aukoo pukupussia, jonka sisällä tumma puku, lattialla kiiltävä kenkäpari ja uusi, puhtaan valkoinen kauluspaita muovipussissa.

Thomas käy nukkumaan.

Yöllä hänet herätetään. Joku metelöi ulko-ovella, ovikelloa soitetaan, ovea taotaan. Thomasin liikekumppanit ovat hakemassa Thomasia yllätyskeikalle.

Thomas ei haluaisi lähteä.

Ja lähtee kuitenkin. Yö on pitkä ja väkivaltainen. Jälleen pimeitä ja pitkiä ottoja. Kuvissa ilmeet ovat jälleen vakavia.

Seuraavana aamuna Thomas on väsynyt ja lähtee koesoittoon. Hän ei pääse esityksessään juuri alkua pidemmälle. Koesoitto on katastrofi.

Thomas livahtaa henkeä haukkoen ulos pianon ääreltä aurinkoiselle kadulle. Seuraavaksi hän on oven takana, menossa isänsä asuntoon. Ovi on jäänyt auki.

Minskovin miehet ovat käyneet. Isä makaa hengettömänä verilammikossa.

Mustaa.

DEUX ANS PLUS TARD – KAKSI VUOTTA MYÖHEMMIN

Kuvataan jälleen auton sisältä. Miao Lin ja Thomas Seyr ovat matkalla Linin konserttiin. Kahden vuoden aikana heidän suhteensa on mitä ilmeisemmin lämmennyt ja he ovat nyt pariskunta, näin  sisäkuvista voi pikaisesti päätellä. Thomas käy parkkeeraamassa autonsa. Konsertti alkaa.

Thomas ei mene konserttiin vaan ryhtyy hoitamaan kesken jääneitä asioitaan Miskovin kanssa.

Thomas puikkelehtii selkä kyyryssä, puku ryvettyneenä, kauluspaita veren tahrimana, rystyset revenneenä konserttisalin katsomoon, omalle paikalleen. Lin soittaa yhä, katse nousee pianosta kohti yleisöä, Thomasia. 

Elokuva päättyy.   

Teksti: PK

Lähde elää sittenkin – nyt!

Pikainen käynti Sippolassa, Kymenlaakson sydämessä, antoi valoa aiemmin hieman synkkään tunnelmaan, jolla olen jokseenkin henkitoreista kylää katsellut ja ajatellut. Ehdoton valopilkku muuten hiljaisessa kylässä on vanhaan meijerirakennukseen perustettu taidekeskus Antares. Muuten kylä alkaa olla melko eloton, kun viimeinen aikuisten julkinen kohtauspaikka, Neuvola-kuppila, on nyt suljettu.

Kolme vuotta sitten toteututin Sippu-lähteen kunnostamisen yhteistyössä Sippolan kyläläisten kanssa. Lähde oli kammottavassa kunnossa. Pohjalta löytyi risujen, roskien, tyhjien pullojen, lasitavaran, lusikoiden lisäksi pari kännykkääkin. Sellaisia meidän kaikkien nokialaisia, jonkinlaisia aarteita nekin ehkä jo nyt mutta varmsti tulevaisuudessa. Teos oli osa ensimmäistä, hieman mielikuvituksettoman nimistä Ars Sippola tapahtumaa, jossa nyt puutarhateeman sisällä oli jälleen oikein kiinnostavia teoksia.