Jossain ymmärtämisen ja näkemisen välissä - objektin ja ulkomaailman ristiriitaisuuksia

Sopimus

Vaihdan hiippakuntaa. Tämä ei ole lainkaan niin dramaattista, miltä se ensivaikutelmalta kuulostaa. Kolme vuotta kestänyt projektityöni kolmannen sektorin vapaaehtoistoiminnan parissa päättyi ja vaihtui Taideyliopiston Kuvataideakatemian tutkijatohtorin arkeen eilen, heinäkuun ensimmäinen päivä, jonka jälkeen minulle jää kylliksi aikaa valmistautua tutkimaan pinnan ja syvyyden kysymyksiä.

Syvyyden ja pinnan jatkuvaa tasapainottelua on myös tämä tällainen kepeähkö kesäinen blogikirjoittelu. Samalla kun pohdin tulevaa ja tärkeiksi kokemiani kysymyksiä pyrin madaltamaan kirjoittamistoimeen ryhtymisen kynnystä, niinpä tarkoitukseni on sormiharjoitella ajattelun ja käytännön yhdistämistä, joka tulevassa tutkijantoimessani olkoon pyrkimykseni ja ohjenuorani. Olen näet aina vierastanut sellaista tieteen [tai taiteen] kaapuun piiloutumista, sikäli kun se on tarkoittanut ylpeää hienostuneisuutta tai erottautumista arjesta, joka estäisi minua tuomasta esiin sellaista ajattelun ja taiteellisen toimen käytännöllisyyttä, johon itse toivoisin taiteellisen tutkimukseni kautta saatavan tiedon kytkeytyvän.

Aloitan Peter Greenawayn elokuvasta Piirtäjän sopimus, johon minulle avautuu tässä tilanteessa oiva aasinsilta. Piirtäjän sopimus -elokuva ei ole vuosiin [vuosikymmeniin!] ollut mikään uutuus [se valmistui vuonna 1982], mutta elokuvan teema on juuri nyt, tässä taitekohdassa, työpaikan vaihtuessa, jotenkin ajankohtainen. Rakennan mielessäni analogiaa elokuvan ja juuri taakse jättämäni kolmen vuoden välille, ja vaikka joitain yhtäläisyyksiä niissä onkin, ja vaikka niiden olemus saattaa vaikuttaa jotenkin samankaltaiselta – näin ei välttämättä ole. Jonkinlainen kytkentä on kuitenkin olemassa, kenties samaisen, hentoisen aasinsillan kautta, johon juuri tämän kappaleen alussa viittasin.

1600-luvulle sijoittuva elokuva on tarina nuoren, kunnianhimoisen taiteilijan erikoislaatuisesta työtehtävästä. Perusbrittiläisen, yltiövauraan tilan naiset vehkeilevät Nevillen, taitelijan, kanssa ja houkuttelevat hänet solmimaan sopimuksen, tilauksen, jonka mukaan taiteilijan tulee piirtää kaksitoista piirustusta herra Herbertin asuintilasta lahjaksi herran saapuessa kotiin Southamptonista, jossa hän on parhaillaan työmatkalla. Tilaus sisältää kuitenkin myös muuta kuin taiteilijan visioita. Sopimusehtoihin näet kuuluu, että piirtäjä saa luvan lempiä rouva Herbertin kanssa. Hän suostuu jokaisesta jäljellä olevasta piirustuksesta tapaamaan rouvan. Ja suostuu kaikkiin rouvan toivomuksiin hänen nautinnon tyydyttämiseksi. 

Mutta piirtäjä asettaa myös omat ehtonsa, hänen luovuuttaan, hänen havaintojaan palvelevat piiruntarkat vaatimukset sille, mitä itse kussakin kuvattavassa kohteessa saa milloin ja minäkin aikana päivän mittaan tapahtua ja minkälaisia objekteja maisemassa kuuluu olla. Piirtäjä tuntuu ja näyttää olevan tilanteiden ja tapahtumien valtias hänen sanelellessaan työnsä ehdot. Piirtäjä ryhtyy toimeen, ja alkaa toteuttaa kahdentoista piirustuksen sarjaansa. Kaikki tuntuu sujuvan mitä mainioimmin, Nevillen vieraillessa ahkerasti rouva Herbertin makuuhuoneessa. 

Elokuvan taitekohdassa herra Herbertin tytär tulee piirtäjän luo, ja haluaa tehdä piirtäjän kanssa häntä itseään miellyttävän sopimuksen: ”Olen ymmärtänyt, että älykäs mies on välinpitämätön maalari. Maalaaminen vaatii tietynlaista sokeutta. Osittaista kieltäytymistä nähdä kaikki mahdollisuudet. Älykäs mies ymmärtää kohteestaan enemmän kuin mitä hän näkee. Jossain ymmärtämisen ja näkemisen välissä hän on rajoittunut siten ettei voi toteuttaa jotain tiettyä näkemystä vahvasti. Peläten, että terävä-älyiset, joita hän yrittää miellyttää, huomaavat hänet vajavaiseksi, jos hän ei sisällytä tietämäänsä, mutta myös sitä mitä he tietävät.” (Kohtaus Youtubessa)

  

Miellyttääkseen Nevillen olisi tytär Herbertin mukaan maalattava jotain, minkä olettaa jokaisen tietävän, tai yhtä lailla: minkä jokainen voi olettaa oikeaksi. Hän ei saisi asettua edelle, näkijäksi, kokijaksi vaikka hänen palveluksistaan maksettaisiin kuinka ruhtinaallisesti tahansa – tai ehkä juuri sen vuoksi. Että hänelle maksetaan. Ruhtinaallisesti.

”Jos olette älykäs mies ja siten välinpitämätön maalari”, herra Herbertin tytär sanoo ja jatkaa: ”Käsittänette, että kuvailemani tulkinta on mahdollista tauluissanne olevien todisteiden takia. Jos kuulemani mukaan, olette taitava piirtäjä niin luultavasti pystytte päättelemään etteivät esineet muodosta minkäänlaista suunnitelmaa, salajuonta tai syytettä”. Johon Neville vastaa: ”Syytettä? Te olette nerokas. En saa yhtäaikaisesti olla juuri niitä kahta asiaa, jotka haluaisin olla.”

Liittoutuminen

Herra Herbert löytyy hukkuneena vallihaudasta. Elämä tilalla alkaa käydä sietämättömäksi. Alati kutistuva elinpiiri ei yksinkertaisesti kestä liian monen tahon liian ristiriitaisia viestejä. Käyttäydytään siivosti ja nätisti mutta selän takana ollaan valmiita mihin tahansa. Kukaan ei saa haluamaansa. 

Joukko lakeijoita ja muuta talon vetelehtivää väkeä on jo hyvän aikaa panetellut piirtäjää, mutta piirtäjä ei tunnu kuulevan heitä. Yksi lakeijoista on rakastunut rouva Herbertiin, ja pelkää että häntä tultaisiin syyttämään herran kuolemasta ja ryhtyy solmimaan salaliittoa rouvan kanssa. Lakeija ilmoittaa tarvitsevansa rouvan suojelua muita salaliittoja vastaan, niinpä lakeja ehdottaa että rouva ryhtyy salaliittoon hänen kanssaan. Lakeija pyrkii solmimaan sopimuksen, jolla hän lunastaisi piirtäjän tekemät piirustukset ja saisi samalla suojelua [ja lempeä] rouvalta. Hän kiristää rouvaa, koska tietää rouvan ja piirtäjän välisestä sopimuksesta ja rouvan uskottomuudesta.

Piirustuksista ryhdytään käymään absurdia kauppaa. Herra Herbertille halutaan tehdä monumentti piirroksista saaduilla rahoilla. Samalla piirtäjää ryhdytään ivaamaan kaikin mahdollisin keinoin, jotta piirustukset saataisiin näyttämään mahdollisimman häpeällisiltä ja arvottomilta: ”Mitä hänellä on kädessään? Nimeltä mainitsematon. Toinen kynä? Se muistuttaa kynää. Onko se kynä? Se on pieni kynä. Kynä on miekkaa vahvempi. Annamme 400 guineaa tätä ruokotonta muistomerkkiä varten. Kuittauksena laitamme piirustuksen kylpylän seinälle. Se, jossa on pieni koira, heiluttamassa häntää.”

[...ja nyt tähän väliin pitkähkö suora sitaatti, lyhennelmä kylläkin, vuoropuhelu rouvan ja lakejan välillä. Siihen kannattaa kyllä panostaa, sillä Greenawayn dialogi on sujuvaa ja mielenkiintoista.]

Lakeija rouvalle: ”Vaihdan sopimuksen piirustuksiin. Teillä on 12 piirustusta ja herra Neville on kuuluisa. Piirustukset voidaan tulkita teidän häpeäksi. Piirustusten alkuperäinen tarkoitus lahjana miehellenne häviää.”

Rouva: ”Olen maksanut piirustuksista jo liian paljon.” [Aviomiehensä, herra Herbertin hengen, koko hataran rakennelman, hänen oman elämänsä syöksymisen kohti katastrofia, vanhenevan rouvan ilon lemmestä ja nuoresta rakastajasta jne jne…]

Lakeija: ”Ne voivat tulla kalliimmaksi. Ne voivat viedä teiltä kaiken. Huorintekijä ja kuollut aviomies pilaavat maineen.”

Rouva: ”Entä herra Neville?”

Lakeija: ”Mitä hänestä? Hän on poissa.”

Rouva: ”Miten hän liittyy tähän salajuoneen?”

Lakeija: ”Hän ei ole osa minun juontani.”

Rouva: ”Hän voi olla osallisena samanlaiseen yritykseen tulevaisuudessa.”

Lakeija: ”Te maksoitte hänelle palkkion ja täysihoidon tehtävän ajan. Kaikki jotka kiinnittivät huomiota tietävät se olevan käytäntö. Jos sopimus on tuhottu, niin kenenkään ei tarvitsisi tietää, että tarjositte hänelle enemmän.” [Siis rahaa ja lempeä!]

Rouva: ”Missä sopimus on?”

Lakeija: ”Se on minulla tässä. Missä piirustukset ovat?”

Rouva: ”Miten selitän piirustuksien puuttumisen?”

Lakeija: ”Te tuhositte ne. Ilman miestänne ne olivat teille arvottomia.” [Tässä tulee esille elokuvan kieroutunut logiikka, piirustusten lyhytnäköinen hyötynäkökulma, välinearvo, joka ei vähäisemmässäkään määrin liity piirustusten taiteellisiin ansioihin: rouvalle tarjotaan rahaa ja maineen säilymistä jos hän myisi piirustukset. Aviomies on kuollut. Rahaa tarvitaan monumenttia varten. Lisäksi rouva menettäisi maineensa jos ei myisi piirustuksia.]

Rouva: ”Mitä jos taulut olisivat jo myynnissä? Teidän juonenne ei ole aukoton.”

Lakeija: ”Myitte ne, koska tarvitsitte rahaa muistomerkin pystyttämiseen miehenne kunniaksi. [ja säilyttääkseen illuusion uskollisuudesta aviomiestään kohtaan] Tai vaihtoehtoisesti myitte ne, koska ne muistuttivat miehestänne joka kerta kun katsoitte niitä. Pystyn tarjoamaan muutakin kuin pelkän juorun. Voin kutsua teidät mukaan juorun kehittämiseen. Meidän ei tarvitse nähdä paljon vaivaa, sillä suurin osa on jo tehty.”

Rouva: ”Miten minä hyödyn tästä tehtävästä?”

Lakeija: ”Huvitusta. Tyydytystä salajuonen toteuttamisesta. Ja meitä paremmat saattavat joutua kärsimään. Herra Nevillen kasvavan maineen vuoksi voimme hyötyä tuntuvasti.” [Jälleen taitelijan teokset välineellistetään. Taiteellisella laadulla ei ole merkitystä, vain sillä, mikä taiteilijan arvo on yhteisölleen, missä asemassa taiteilija on suhteessa muihin ja miten häntä voidaan käyttää osana juonittelua, osana erilaisia sopimuksia, osana tätä kieroutunutta koneistoa, jota Greenaway kuvaa. Voiko keskinkertaisuuden ja kateuden ilmaista yhtään selvemmin? Meitä paremmat saattavat joutua kärsimään… Lakeija pilkkaa piirtäjää mieheksi, jolla on vähäiset taidot, kyseenalainen kunnia, joka hyötyy sopimuksillansa, joilla on sopimaton halu saattaa muut häpeään. Tekojen ja lahjojen alalla lakeija pitää rouvaa kuitenkin pioneerina.]

Nevillen silmät poistetaan. Taiteilijaa pilkataan, potkitaan maassa jo makaavaa: ”Koska poistimme elinkeinonne, ette tarvitse hienoja vaatteitanne.” Vaatteet revitään. Piirtäjä piestään hengiltä, heitetään vallihautaan, samaan paikkaan josta herra Herbert löydettiin. Piirustukset poltetaan. Viimeisissä kuvissa piirustukset palavat.

Epilogi

Minua miellyttää ajatus siitä, että voisin Greenawayn lailla ilmaista silkkihansikkain jotain raudanlujaa. Jonkinlaisena epilogina [ja jälleen hatarana aasinsiltana] laajennan juuri kirjoittamani koskemaan myös tulevaisuuttani, sitä pinnan ja syvyyden analyysiä, sitä subjektin tyhjentymistä ja sisällyksettömyyttä, sitä fyysisen objektin ja ulkomaailman aktien välistä ristiriitaisuutta, jota minun on määrä ryhtyä sormeilemaan tulevassa post doc -tutkimuksessani. Greenaway kuvaa täsmälleen juuri tämänkaltaista voimattomuutta, impotenssia, mykkyyttä, kykenemättömyyttä, joka tiivistyy ja konkretisoituu myös siinä huomiossa, jonka mukaan näytteille asettamisen eleet ovat ne, jotka ovat todella kiinnostavia pikemminkin kuin näiden eleiden tuotokset.

Monesti näyttää käyvän niin, että esine [taideteos] tuodaan julki ikään kuin oltaisiin luotu traditionaalisen kaltainen, arvokas ja esteettinen objekti, vaikka todellisuudessa ei oltaisikaan luotu tai esitelty mitään tämän suuntaista [vrt. esimerkiksi Damien Hirst For the Love of God –veistos]. Tällöin symbolisesti merkittävää on vain sokki, kontrasti absurdiuden, esineen ja sen välillä, miten kyseistä esinettä on kohdeltu. Tämän voi käsittää traditionaalisten mielipiteiden, pompöösiyden, kankeuden tai palvovan asenteen kyseenalaistamisena, jolloin tämänkaltaisen kyseenalaistamisen arvellaan olevan jotain erityistä. Sitä se ei useimmiten kuitenkaan ole. 

Koen tätä ristiriitaa jatkuvasti erityisesti sellaisten teosten kohdalla, joiden voi selkeästi nähdä olevan valmistettu jotain tiettyä sopimusta silmällä pitäen. Ja tällaisia teoksia ja tällaisia sopimuksia riittää – ja juuri tätä Greenaway Piirtäjän sopimus -elokuvassaan käsitteli. Yhä vieläkin, tänään, ajankohtaisesti.

Näin tänä lämpimänä heinäkuisena päivänä ajattelin tuosta minulle vielä tuntemattomasta, johon olen ryhtymässä. Nyt olen saanut aloitetuksi uuden työni.

Hyvää kesää!

PS: Greenaway saapuu elokuussa vieraaksi Espoo Cineen, jossa ensiesitetään hänen elokuvansa Eisenstein in Guanajuato.