keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Silmä


Tammisaaren Torsjön itäinen kärki on rakennettu täyteen mitä erilaisimpia kesämökkejä. Osa suloisia, mutta myös sellaisia, jotka toistavat kesämökin mielikuvaa – ajatusta siitä, että juuri tällaista minun on mökiltäni soveliasta odottaa. Osa taas sellaisia, jotka lyövät tähän ympäristöön raa’an leiman. Raikkaita ratkaisuja ei tahdo löytyä edes pihoilta, vaikka jokaisella olisi mahdollisuus tehdä valtakuntansa juuri sellaiseksi kuin itse haluaisi.

Vierailijan olisi helppo kulkea mökkien pihoilla, käydä kurkistelemassa verannoilta sisään mökkeihin. Vain yksi mökki näyttää asutulta tänä talvisena lauantaina, jolloin jokaisella omistajalla, isännällä ja emännällä olisi ilo ja etuoikeus asustella näin kaunista ja hiljaista seutukuntaa. Mutta mökit ovat tyhjillään, ja omistajat jossain muualla. Kaupungissa kesäaikaa lunastamassa? Kehnoa keliä päivittelemässä? Kesämökin lainamaksuja takaisin maksamassa? 

Maanmittauslaitoksen karttapaikan tarkassa maastokartassa näkyi kohta, joka ei herättäisi muuten huomiota, ellei haluaisi nimenomaan poiketa metsään, metsästä meren rannalle, pois tästä ilmapiiristä, jossa aistii ettei oikein missään sopisi kävellä, jossa ei voisi jäädä näkymättömäksi, kävellä ilman että herättäisi tarpeetonta epäluuloa. Kartassa oli tyhjä paikka, jossa ei toistaiseksi ole lainkaan mökkiasutusta, vain yksi musta suorakaide, jonkinlainen rakennus – oletettavasti. 


Rannalta paljastui lähes sortumispisteessä oleva rakennelma, kalavaja. Tuota luhistumassa olevaa rakennusta katsoessani minulle tuli selväksi, että me olemme alttiina kaikelle, mikä kantaa inhimillistä viestiä. Vierelläni oli romahtava ja pian katoava rakennelma, jolloin huomio kiinnittyi rakennuksen synnyttämiin mielikuviin ikään kuin se olisikin näkevä silmä (eivätkä minun silmäni), ikään kuin se olisikin katsellut minua (enkä minä sitä), ja todistanut aikojen saatossa näkemänsä ja kokemansa hajoamispisteisellä olemuksellaan. Vaja erottui selvästi taustan kohinasta, toiminnan jäljistä, mökkelijöiden yhtäaikaisista läsnä- ja poissaoloista. 

  

Jean-Dominique Bauby, täydellisesti halvaantunut lehtimies, joka ei pystynyt liikuttamaan muuta kuin vasenta silmäluomeaan, mutta jonka aivot toimivat kuin ennen halvaustaan, kertoo miten hän eräänä päivänä, istuessaan pyörätuolissaan, huomasi yllättäen tuntemattomat kasvot. ”Lasivitriinistä heijastui miehen pää, joka näytti siltä kuin se olisi lionnut formaliinitankissa. Suu oli vääristynyt, nenä vääntynyt, hiukset sekaisin ja katse täynnä kauhua. Yksi silmä oli ommeltu kiinni ja toinen ammotti auki kuin Kainin silmä. Tuijotin tuota laajentunutta pupillia minuutin ajan ennen kuin käsitin, että se oli minun oma silmäni. […] Ei riittänyt että oli karkotettu, halvaantunut, mykkä ja puolikuuro, että minulta oli riistetty kaikki nautinnot ja minut oli alennettu meduusan olotilaan, vaan olin myös kammottavan näköinen”. (Bauby, Perhonen lasikuvussa, 24-25)

Voisin edellä kuvaamastani huolimatta tulkita, että rakennelma oli ollut ilmeisen arvokas omistajalleen. Rohkenen tämän lisäksi aprikoida sen olleen erityisen rakas ja vaalittu. Hänen oma, yksityinen paikkansa. Vaja on rakennettu vallitsevilta länsituulilta suojaan itärannalle, kapeaan salmeen – kohtaan, johon kalastajan oli helppo rantautua millä säällä tahansa. Pystyin kuvittelemaan, miten kalastaja oli köyttänyt veneensä kallioon ja ryhtynyt käsittelemään päivän saalistaan, kauniina kevätpäivänä jolloin oli tullut niin paljon kutuahventa että pienemmät piti heittää takaisin mereen, ja jolloin hän oli kuullut selkälokkien matalien ja kalkattavien, nälkäisten huutojen sekoittuvan tiirojen kirkkaina kuuluviin sirityksiin. Valoisaan ilmaan sekoittui veneen avoimen kannen kautta kulkeutuvan moottoripetrolin ja alkukesän, juuri jään vallasta vapautuneen meren tuoksu.


Voin vain kuvitella millainen oli tuon kalastajan väkevyyden mitta ja määrä, jonka voimin hänen oli onnistunut kammeta kuution kokoiset kivet merestä kalliolle vajan perustaksi. Voin vain otaksua millainen oli tuo kätten ote, jolla hän oli asettanut vantterat parrut niin tukevasti paikoilleen että rakennelma pysyi yhä paikallaan, tosin katto romahtaneena, vuosien hylätyksi jäämisen jälkeenkin. 


Miten vanha tuo vaja oli? Milloin rakennelma hylättiin? Entä millainen mahtoi olla viimeinen kerta, jolloin hän oli tullut selvittämään verkkojaan? Tiesikö kalastaja, että se olisi hänen viimeinen käyntinsä verkkovajallaan? Osasiko hän aavistaa, että hänen tulisi selvittää verkkonsa nyt tällä viimeisellä kerralla erityisen hyvin? Millainen oli hänen loppunsa? Ajatteliko hän hamppuköyttä vyöttäessään, verkkoja paikoilleen asetellessaan, että köydet ja verkot tulisi nyt tällä kertaa asetella erityisen siististi? Vai tekikö kalastaja työnsä aina yhtä täsmällisesti? 




W. G. Sebaldin mukaan (jälleen) pienet, tavallista asuintaloa pienemmät rakennukset – karjamaja, lossivahdin koti, erakkomaja, kanavanvartijan mökki, näköalapaviljonki, leikkimökki – suovat meille edes jonkinlaista rauhan heijastusta. Tätä rauhaa tuo kalavaja minulle, talvisille vieraalle, tuona tammikuisena lauantaina viesti. Rauha oli kuitenkin rikkoutunut jo hyvän aikaa sitten.

Siinä sitä oltiin. Leudossa räntäsateessa. 









Teemasta lisää:

"Kuva on ennen muuta ottajansa, näppääjänsä kuva. Kamera laukeaa kahteen suuntaan ja paljastaa etenkin laukaisijan mielenmaiseman ja jää siitä todisteeksi niin pitkään kuin säilyy,
usein pidempään kuin kuvaaja itse lihallisessa ja ajallisessa persoonassaan."

”Kuvatkaa aineellisesti näkymätöntä mutta asiallisesti tärkeää”