Martin päivänä 11.11.2024

Martti Ahtisaaren hautamuistomerkkikilpailu käytiin vuoden 2024 alkupuoliskolla. Eilen isänpäivänä paljastettiin kilpailun voittanut arkkitehti Harri Pakarisen suunnittelema kilpailuehdotus. Veistos sai myönteisen vastaanoton ja sen koetaan kuvaavan hyvin Ahtisaaren elämäntyötä. Somessa käytiin jonkin verran keskustelua kisan tiimoilta. Tämä kirjoitus on referaatti päivityksestäni FB:ssä 13.5.2024. Kirjoituksen lopulla valmistamani ehdotus kisaan.

Osallistuin kaksikymmentä vuotta sitten kuvataidekilpailuun, jonka voitti tunnustettu kuvanveistäjämme. Näin omin silmin kun hän raahasi yli kahden (!) kuution kokoisen ”pienoismallinsa” yhteisvoimin kavereittensa kanssa sisälle tilaan, joka oli valmiiksi jo kattoon asti täynnä pienempiä kilpailuehdotuksia. 

Olin valmistanut oman kilpailuehdotukseni photoshoppaamalla leikkaa-liimaa-periaatteella ja pohjustanut ehdotukseni A3-plansseihin. Tämän lisäksi olin askarrellut tuon kyseisen kuvanveistäjän pelinavauksen rinnalla todella vaatimattomalta näyttäneen pienoismallin. Kuvanveistäjän voitto vaikutti jo tässä vaiheessa sinetöidyltä.

Ahtisaaren hautamonumenttikilpailun ykkössija meni arkkitehdille, samoin muut palkintosijat. Jollain tavalla kuvaavaa tälle kilpailulle oli, että voittajaehdotuksen tekijä sanoi tehneensä kilpailuehdotuksensa nopeasti, muutamassa päivässä. Siinä ajassa ei valmisteta voittavaa ehdotusta ilman mittavaa tietokone- ym. koneosaamista. Ammattitaito sekin, tietenkin. Ei voitto pelkästään teknisellä osaamisella irtoa, olipa väline mikä tahansa. Pitää olla myös idea ja substanssi kondiksessa ja onhan tuossa voittajaehdotuksessa ilman muuta näitä kumpaakin.

Kilpailun tiimoilta tuli näkyville kolme presidentilliseltä kuulostavaa pointtia. Yhtäältä se, minkälaisilla kilpailuehdotuksilla tässä kisassa oli mahdollisuus pärjätä. Toisaalta taas heräsi kysymys siitä, onko kuvataiteilijan koulutus jäänyt takamatkalle verrattuna vaikkapa siihen, minkälaisen koulutuksen arkkitehdit saavat suunnitelmiensa esille tuomiseksi? Kolmas on klassinen kysymys siitä, onko tämä uhka vai mahdollisuus? Viekö tämän tapainen kilpailu ojasta allikkoon vai nostaako kisa tulevien kilpailuehdotusten tasoa kuvataitelijoiden parantaessa suorituksiaan, kuten toivoa sopii.

Vastamonumentteja ei juuri nähty – tosin yksi sellaisista oli kilpailun kolmanneksi sijoittuneen arkkitehti Joakim Breitensteinin seinämäinen tiiliteos. Toisin sanottuna me kuvataitelijat emme – syystä tai toisesta – päässeet käymään ammattikuntamme kannalta elintärkeää keskustelua taideteoksen ja hautamuistomerkin välisestä rajankäynnistä ja taiteen mahdollisuuksista juuri tässä todella tiukasti rajatussa kontekstissa. Taiteilijoitten strategioihinhan tunnetusti kuuluu myös toimiminen etukäteen asetettuja edellytyksiä ja rajoituksia vastaan. Kilpailu tuskin suosi pelkästään arkkitehteja, vaikka kuvamanipulointi olikin ylitse muiden. Vähintään tällainen kriittinen rajojen koettelu ja reflektio tästä sopasta jäi – jos ei nyt aivan puuttumaan niin kuitenkin todella vähiin.

Kysymys siitä, miten kilpailuissa rajataan osallistujia ei ole yhdentekevä ammattikuntamme kannalta. Tämän huomion moni kuvataiteilijakollega toi esiin somekeskustelussa. Jos osallistuminen kilpailuihin sallitaan useille eri ammattiryhmille myös tulevaisuudessa, on eri taiteen alueiden erityispiirteet huomioitava kilpailuohjelmissa. Tekoälyn aikakaudella taitavan koneosaamisen ei soisi ratkaisevan kisaa. Keskustelun on syytä jatkua.

*****

"Mahdollisuus"-hautamuistomerkkiteokseni lähtökohtana oli, että sen pyöreä muoto olisi lähestyttävissä monesta suunnasta – teos näyttää eri puolilta erilaiselta. 

 

 

Minulla oli viimein aikaa tehdä kilpailutyöni rauhassa ja hitaasti. Niinpä tein ehdotukseni piirtämällä ja veistämällä. Työhön kului helposti koko kaksi kuukautta kestänyt kilpailuaika. Halusin haastaa itseni ja samalla ”konepiirtämisen”, photosoppailut ja blenderöinnit, joita olen ehtinyt tehdä kylliksi urani aikana. Samalla ajatukseni oli, ettei ehdotustani voisi pitää edes erehdyksessä tekoälyn tuotoksena.

Minulle nämä olivat aivan keskeisiä motiiveja, joilla ei luonnollisesti ole mitään tekemistä tämän kisan lopputuloksen kannalta. Omasta ehdotuksestani olen yhä yhtä vakuuttunut, vaikkei se sijoittunut edes lyhyemmälle listalle tai päässyt mukaan parhaimpien joukkoon. 

Muistomerkki silmien tasolta

Maisemaupotus

Veistosta tai pienoismallia ei tällä kertaa vaadittu. Mikäli sellaisen kuitenkin halusi valmistaa sen voisi esitellä yhdellä A3-kokoisella planssilla. 

Kilpailuehdotuksessa esittelemäni pienoismalli A3-planssilla

Pienoismalli, 360° animaatio (ei mukana kilpailuehdotuksessa)

Luonnoksia / idean kehittelyä

Mutta miksi taide tunkeutuu sinne, minne se ei ilmiselvästi kuulu?

Saaristomerellä pienen Dansangrundetin luodolle porattiin syvä reikä, johon asennettiin juomavesipumppu. Tämä Tuhoon sopeutumisen instituutti -ryhmän Örön lähellä sijaitseva taideteos herätti Facebookissa kuvataiteilija Gunzi Holmströmin postauksen ansiosta taiteen ja etiikan kannalta tärkeän keskustelun.

ores.fi/project/tuho/

tuho.org/

svenska.yle.fi/a/7-10037038

tuho.org vastine fb-kirjoituksiin 25.6.2024

Kirjoitin taannoin näkymien ja tilojen hallinnasta, häiriöstä ja hiljaisuudesta. Tuumin, että näkymä tai ilmatila on maaomaisuuden ohella tarkasti hallinnoitua. Tontin ja luvat hankittuaan, rakennuksen rakennettuaan omistaja on ostanut myös hallintaoikeuden maisemaan (yksi tapauskertomus tämän tekstin lopussa). Taiteilijalle tämä kapeiden intressien alue konkretisoituu häiriönä, jos hän työskentelee taidetilojen ulkopuolella. Kuten Nuutti Koskinen FB:ssä kirjoitti: ”Tätä [Gunzi Holmströmin fb:ssä aloittamaa] keskustelua ei ehkä ole mahdollista käydä ilman laajempaa pohdintaa maanomistuksen, suojelun tai kaavoituksen ongelmista.”

 

Nykyisessä julkisen taiteen eetoksessa teoksien odotetaan saavan oikeutensa suhteessa rakennettuun ympäristöön ja tiloihin. Voi hyvin sanoa, että (julkinen)taide on olemassa vain suhteessa omaisuuteen ja omistamiseen. Tässä kohtaa olisi syytä syventyä tarkemmin siihen, miten nykyinen julkinen taide on saavuttanut salonkikelpoisuutensa ja lopulta onnistunut minimoimaan loputtomat neuvottelu- ja lupaprosessit. Minusta kiinnostavampaa on kuitenkin pohtia mitä tämän kelpoisuusprosessin myötä on menetetty. Entä onko niin, että pystyäkseen toimimaan taiteilijana hänen tulee ottaa huomioon jokaisen ohikulkijan tai satunnaisen palautteenantajan näkemykset, jotta vältyttäisiin konflikteilta ja kiusallisilta tilanteilta? Onko oikeudesta lausua mielipiteensä tullut jokamiehen/naisen velvollisuus, jonka vuoksi julkisen taiteen odotetaan olevan sellaista, että kaikki voivat sen hyväksyä ja ymmärtää?

 

Tämä ei ole yksiselitteinen asia. Toisaalta kenen tahansa kuuluukin saada sanoa mielipiteensä ympäristöstään, ja ehdottomasti myös taiteesta. Mutta missä loppuu kaiken huomiointi? Onko loputon mielipiteiden onginta ja gallupien järjestäminen näennäisdemokratiaa ja yritys peitellä sitä, että todella tärkeistä ympäristömme asioista saavat sanoa mielipiteensä he, joilla on siihen valta, rahalla ostettu tai peritty mandaatti? Omistaminen ja valta ei erityisesti pidä kyselystä, joka on olennainen osa omaa olemassaoloaankin problematisoivan taiteen sisältöä. Ja kun taide asettaa itsensä kyseenalaiseksi, siitä on hyvin vaikea löytää omistamista ja valtasuhteita tukevaa retoriikkaa, ja näin taide koetaan yksinomaan hyödyttömänä ympäristöhäiriönä.

 

Ottamatta kantaa kyseisen Tuhoon sopeutumisen instituutti -ryhmän teoksen linnuille aiheuttamaan häiriöön ja mahdollisiin muihin rikkomuksiin huomasin yllättäen, että juuri tässä kohtaa ammottaa tyhjyyttään aivan olennainen taiteen marginaali, joka on jäänyt nykyisen julkisen taiteen eetoksen varjoon. Erilaisin varovaisuustoimenpitein on mahdollisesti vältytty ikäviltä yhteenotoilta ja väärinkäsityksiltä, mutta samalla on menetetty jotain olennaista taiteen uskalluksesta. ”Ulkona” työskentelevä taiteilija kantaa aina itse vastuun siitä, että teokselle voi tapahtua jotain tai että se saattaa herättää kaikenlaisia kommentteja. Myös negatiivisia. 

Teoksen hajottaminen tai karkotus tervan ja höyhenten kera viestii siitä, että teos on huomattu ja siihen on suhtauduttu – edes jollain tavalla. Myös hiljaisuus, se ettei teos herätä mitään kertoo aina jotain ja jostain. Olisiko jopa niin, että teokseen kajoaminen onkin kiinnostavampi signaali kuin teoksen jälkiä jättämätön hiljaisuus? Jotta jotain ainutkertaista voisi jälleen syntyä, voimakkaitakin reaktioita täytyy kyetä sietämään ja tulkitsemaan; ja lopulta syntynyttä tietoa pitää osata käyttää hyödyksi, jotta tuo marginaali olisi – kuka tietää – toimiva osa uudenlaista paikkasidonnaisen taiteen kenttää, jolla olisi mielekästä toimia taiteilijana. Kuten aikoinaan, joskus kauan, hyvin kauan sitten... 

Lopuksi omakohtainen kokemukseni erään näkymän hallinnasta:

Petri Kaverma: Pakolaisteltat Puolimatkan saarella, Sataman valot 2002

Sataman valot -näyttelyn idea liittyi satamaan, lähtöön ja saapumiseen. Vuonna 2002 elettiin vielä aikaa ennen varsinaisen pakolaiskriisin alkua, mutta kriisistä silloinkin jo puhuttiin. Ideoin näyttelyyn ympäristötaideteoksen, joka koostui Punaisen Ristin pakolaisteltoista. Telttojen installointi ja koko prosessi osoittautui hankalaksi, niin kuin on lähes aina sellaisien teoksien laita, jotka ovat kaikkien yhteisessä ympäristössä.  

Teltat pystytettiin lopulta monien vaiheiden jälkeen pienelle kallioluodolle, Puolimatkansaarelle (!), aivan Kaivopuiston kupeeseen. Teosta pystyttäessäni saaren rantaan ilmestyi poliisivene. Kävi ilmi, että Yhdysvaltain suurlähetystö oli hälyttänyt sen paikalle. Lähetystöstä oli suora näkymä luodolle, missä parhaillamme pystytimme kahta pakolaistelttaa (ks. jälkimmäinen kuva). Meidän annettiin ymmärtää, että lähetystössä oli huolestuttu mahdollisesta agitaatiosta tai mielenosoituksesta. Näin teokselle tuli tahtomattani jonkinlainen barrikadiluonne.