W. G. Sebald kirjoittaa Ilmasota ja kirjallisuus -teoksessaan Saksan kokemasta, toisen maailmansodan jälkeisestä katastrofista, joka hänen mukaansa on jäänyt melkeinpä kokonaan käsittelemättä. Teemaa on käsitelty, mutta trauma on yhä pääosin purkamatta. Aihe on häpeällinen, mutta unohtaminen ja hiljaisuus vaikuttaa saksalaisiin yhä monella tapaa. Sebald ihmettelee, miten jotkut kirjailijat saattavat kertoa lyyrisiä sankaritarinoita vain muutamia vuosia sen jälkeen kun maa on pommitettu maan tasalle. Hän kirjoittaa, miten kiusallista on seurata kun Hermann Kasack aivan oman aikansa tyyliin peittelee yhteiskunnan kokeman kauhistuttavan, suunnattoman katastrofin pseudohumanistiseen, Kaukoidästä kotoisin olevaan filosofointiin ja ylenmääräiseen symbolistiseen höpötykseen ja miten hän oman romaaninsa mukaisesti sijoittaa itsensä puhtaasti henkistyneiden ylvääseen seuraan. (s. 53) Sebald sanoo ettei hän pysty ymmärtämään, mitä tällaisissa kirjoituksissa kuvataan. Hän näkee vain kirjailijan, innokkaana ja sinnikkäänä näpertelemässä kielellä.
Syksyisenä sunnuntaina kävelin Vartiosaaressa
ja tunnen ahdistuneeni siitä, mitä tälle saarelle ollaan
suunnittelemassa, ja mitä tälle miljöölle on vääjäämättä tapahtumassa. Miten
voisin kuvata ja kertoa näistä tunnelmista? Ehkä lyyrisin sanankääntein, mutta tuolloin
kuvailuni olisivat kuin Robert Smihsonin ajatus valokuvaamisesta kuuluisassa ”Passaicin monumentit” -esseessä. Smithson kirjoittaa, että ”valokuvaaminen Instamatic 400
-kameralla oli kuin valokuvan valokuvaamista. Aurinko oli monsterinomainen
lamppu, joka projisoi jatkuvan sarjan toisiinsa kiinnittyneitä still-kuvia
Instamatic-kamerani kautta omiin silmiini. Kun kävelin sillalla, oli kuin
kävelisin valtavassa puusta ja teräksestä valmistetussa valokuvassa, jonka alla
virtasi joki kuin valtava elokuva, jossa ei ollut muuta kun jatkuvaa tyhjää”. Ymmärsin,
etteivät kuvani ja kertomukseni, nämä katkelmalliset tunnelmapalat, voisi rekonstruoida
ja kertoa kokemastani juuri mitään. Ne olisivat kuin valokuvia valokuvista tai
kuin kertomuksia kertomuksista.
Tuntui kuin kävelisin tulevaisuuden
raunioilla, vaikkei mitään ole vielä edes rakennettu. Mielessäni muokkautuva nollapanoraama
näytti pitävän sisällään käänteisen raunion, joka on – jälleen Smithsonia
mukaillen – kaikki ne rakennukset, jotka on määrä tänne joskus rakentaa. Tämä käänteinen
raunio on vastakohta romanttiselle rauniolle, koska tulevaisuuden rauniot eivät
raunioidu sen jälkeen kun ne on rakennettu, vaan pikemminkin ne rakentuvat
raunioiksi jo ennen kuin niitä on edes rakennettu. Lähiöt ovat olemassa ilman
rationaalista menneisyyttä ja ilman isoja historiallisia tapahtumia – edelleen
Smithsonia siteeraten.
Yhteys juuri lukemaani
Sebaldin kirjaan konkretisoitui kesken kävelyäni. Sebaldin sanat ja lauseet käväisivät tietoisuuteni pinnalla ja muotoutuivat lopulta kokonaisiksi lauseiksi. Lepattavassa
tietoisuudessani koin ja pystyin näkemään vertauskuvallisesti sen, miten rakennukset
tunkeutuisivat tähän ihmisen hitaasti muovaamaan valtakuntaan. Tämä alue itsessään
olisi tulevaisuuden taistelutanner. Ymmärsin, että voisin käyttää Sebaldin tekstejä
omieni sijaan kertomaan tunnelmista, joita kävely saarella minussa herätteli.
”Hanke, jolla on sellaiset materiaaliset ja
organisatoriset mittasuhteet kuin tällä pommihyökkäyksellä […] alkaa toimia
oman dynamiikkansa mukaan eikä nopeita kurssinmuutoksia tai rajoituksia voida
mitenkään panna toimeen, etenkään silloin kun hanke oli kolmivuotisen,
tehokkaan rakennusvaiheen jälkeen saavuttanut korkeimman kehitystasonsa, toisin
sanoen suurimman tuhokapasiteettinsa. Terve talousjärkikin sanoi, ettei
tuotettua materiaalia, koneita ja niiden arvokasta lastia [pommeja] mitenkään
voitu jättää lojumaan Itä-Englannin lentokentille.” (s. 25)
”…kaikkien hädin tuskin hengissä selvinneiden
kertomuksissa on yleensä jotakin katkelmallista, omanlaistaan harhailua ja
aukkoisuutta, niin erilaista kuin tavanomaisessa muistelussa, että helposti
tulee arvailleeksi koko jutun olevan vain sensaationhakuista sepitettä. Tämä
jollain lailla valheellinen vaikutelma, joka silminnäkijäkertomuksia vaivaa, syntyy
myös siitä että he varsin usein käyttävät stereotyyppisiä ilmauksia.
Täydellisen tuhon käsittämätön äärimmäisyys kalpenee ja katoaa sellaisiin
tavanomaisiin fraaseihin kuin ”liekkien saalis”, ”kohtalokas yö”, ”paloi ilmiliekeissä”,
”helvetti oli irti”, ”infernaalinen näky”, ”Saksan kaupunkien kauhea kohtalo”,
ja niin edelleen. Niiden tehtävä on peittää ja vaimentaa käsityskyvyn ylittäviä
kokemuksia.” (s. 31)
[Heinrich] Böll arveli, että näistä
kollektiivisen juurettomuuden kokemuksista juonsi alkuunsa Liittotasavallan
asukkaiden matkustusvimma, tunne ettei voi pysyvästi asettua minnekään vaan
että pitäisi aina olla jo jossain muualla. (s. 38)
Mutta on olemassa toisenlaisiakin tuhon kertomuksia kuten
Hans Eric Nossack, joka Sebaldin mukaan ainoana oman aikansa kirjailijoista
yritti merkitä muistiin kaiken näkemänsä mahdollisimman koruttomassa muodossa: ”[…]
hän pyrkii ennen muuta kertomaan silkat tosiasiat, vuodenajan ja sään […]
lähestyvien lentokonelaivueiden jyminän, horisontin punaisen tulenhehkun,
kaupungista paenneiden ihmisten fyysisen ja henkisen tilan, tulipalon
turmelevat rakennukset, oudosti törröttävät savupiiput, keittiönikkunan
ulkopuolelle kuivumaan ripustetun pyykin, repeytyneen ikkunaverhon joka hulmuaa
tyhjällä verannalla […] ja lukemattoman muut ainiaaksi kadonneet esineet ja
asiat ja sen kivimurskan jonka alle ne ovat hautautuneet, kammottavan uuden
elämän joka sykkii kaiken rojun alla, ja ihmisten yhtäkkisen kiihkeän halun
käyttää hajuvesiä. Moraalinen imperatiivi – että edes jonkun on merkittävä
muistiin, mitä Hampurissa tapahtui sinä heinäkuun yönä – johtaa siihen että
taiteenharjoitus saa jäädä vähemmälle. […] Turvallisessa pommisuojassa joukko
ihmisiä paistui elävältä, koska ovet juuttuivat kiinni ja vieressä paloi talon
hiilivarasto. Niin oli asia. ’He olivat paenneet kuumilta seinänvieriltä
keskemmälle. Siitä heidät löydettiin, yhtenä kasana. He olivat kuumuuden
turvottamia’, kirjoittaa Kasack teoksessaan Kaupunki virran takana.” (s. 55)
[Alexander] Klungen yksityiskohtainen kuvaus tuhon
yhteiskunnallisesta organisaatiosta, jossa hallitsevat historian yhä vain
toistuvat ja yhä vain voimistuvat virheet, sisältää samalla olettamuksen, että
kyky ymmärtää oikein itse aikaansaamiamme katastrofeja olisi ensimmäinen
edellytys luoda onnea tuottava yhteiskuntajärjestys. Klunge tarkastelee tätä
tuhokoneistoa organisaation näkökulmasta. Hän näkee, että tuhon suunnitteluun
sijoitettiin sellainen määrä älyä, rahavaroja ja työvoimaa että tuhon oli
kaiken kootun potentiaalin voimasta lopulta pakko myös toteutua. (s. 67)
Kodak Instamatic 400 -kamera |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti