W. G. Sebald: ”Ilmasota ja kirjallisuus” – syyskävelyllä Vartiosaaressa

W. G. Sebald kirjoittaa Ilmasota ja kirjallisuus -teoksessaan Saksan kokemasta, toisen maailmansodan jälkeisestä katastrofista, joka hänen mukaansa on jäänyt melkeinpä kokonaan käsittelemättä. Teemaa on käsitelty, mutta trauma on yhä pääosin purkamatta. Aihe on häpeällinen, mutta unohtaminen ja hiljaisuus vaikuttaa saksalaisiin yhä monella tapaa. Sebald ihmettelee, miten jotkut kirjailijat saattavat kertoa lyyrisiä sankaritarinoita vain muutamia vuosia sen jälkeen kun maa on pommitettu maan tasalle. Hän kirjoittaa, miten kiusallista on seurata kun Hermann Kasack aivan oman aikansa tyyliin peittelee yhteiskunnan kokeman kauhistuttavan, suunnattoman katastrofin pseudohumanistiseen, Kaukoidästä kotoisin olevaan filosofointiin ja ylenmääräiseen symbolistiseen höpötykseen ja miten hän oman romaaninsa mukaisesti sijoittaa itsensä puhtaasti henkistyneiden ylvääseen seuraan. (s. 53) Sebald sanoo ettei hän pysty ymmärtämään, mitä tällaisissa kirjoituksissa kuvataan. Hän näkee vain kirjailijan, innokkaana ja sinnikkäänä näpertelemässä kielellä.

Syksyisenä sunnuntaina kävelin Vartiosaaressa ja tunnen ahdistuneeni siitä, mitä tälle saarelle ollaan suunnittelemassa, ja mitä tälle miljöölle on vääjäämättä tapahtumassa. Miten voisin kuvata ja kertoa näistä tunnelmista? Ehkä lyyrisin sanankääntein, mutta tuolloin kuvailuni olisivat kuin Robert Smihsonin ajatus valokuvaamisesta kuuluisassa ”Passaicin monumentit” -esseessä. Smithson kirjoittaa, että ”valokuvaaminen Instamatic 400 -kameralla oli kuin valokuvan valokuvaamista. Aurinko oli monsterinomainen lamppu, joka projisoi jatkuvan sarjan toisiinsa kiinnittyneitä still-kuvia Instamatic-kamerani kautta omiin silmiini. Kun kävelin sillalla, oli kuin kävelisin valtavassa puusta ja teräksestä valmistetussa valokuvassa, jonka alla virtasi joki kuin valtava elokuva, jossa ei ollut muuta kun jatkuvaa tyhjää”. Ymmärsin, etteivät kuvani ja kertomukseni, nämä katkelmalliset tunnelmapalat, voisi rekonstruoida ja kertoa kokemastani juuri mitään. Ne olisivat kuin valokuvia valokuvista tai kuin kertomuksia kertomuksista.

Tuntui kuin kävelisin tulevaisuuden raunioilla, vaikkei mitään ole vielä edes rakennettu. Mielessäni muokkautuva nollapanoraama näytti pitävän sisällään käänteisen raunion, joka on – jälleen Smithsonia mukaillen – kaikki ne rakennukset, jotka on määrä tänne joskus rakentaa. Tämä käänteinen raunio on vastakohta romanttiselle rauniolle, koska tulevaisuuden rauniot eivät raunioidu sen jälkeen kun ne on rakennettu, vaan pikemminkin ne rakentuvat raunioiksi jo ennen kuin niitä on edes rakennettu. Lähiöt ovat olemassa ilman rationaalista menneisyyttä ja ilman isoja historiallisia tapahtumia – edelleen Smithsonia siteeraten. 

Yhteys juuri lukemaani Sebaldin kirjaan konkretisoitui kesken kävelyäni. Sebaldin sanat ja lauseet käväisivät tietoisuuteni pinnalla ja muotoutuivat lopulta kokonaisiksi lauseiksi. Lepattavassa tietoisuudessani koin ja pystyin näkemään vertauskuvallisesti sen, miten rakennukset tunkeutuisivat tähän ihmisen hitaasti muovaamaan valtakuntaan. Tämä alue itsessään olisi tulevaisuuden taistelutanner. Ymmärsin, että voisin käyttää Sebaldin tekstejä omieni sijaan kertomaan tunnelmista, joita kävely saarella minussa herätteli. 

”Saksan jo legendaarinen ja tavallaan tosiaan ihailtava jälleenrakennus – joka ikään kuin täydensi vihollisen aiheuttamat tuhot vaiheittain etenevällä oman historian likvidoinnilla – vaati kansalta sekä valtavan työsuorituksen että loi uuden, kasvuttoman todellisuuden ja esti siten muistamasta menneitä, suuntasi saksalaisten katseen yksinomaan tulevaisuuteen ja velvoitti vaikenemaan kaikesta, mitä oli jouduttu kokemaan.” (s. 16)

”Hanke, jolla on sellaiset materiaaliset ja organisatoriset mittasuhteet kuin tällä pommihyökkäyksellä […] alkaa toimia oman dynamiikkansa mukaan eikä nopeita kurssinmuutoksia tai rajoituksia voida mitenkään panna toimeen, etenkään silloin kun hanke oli kolmivuotisen, tehokkaan rakennusvaiheen jälkeen saavuttanut korkeimman kehitystasonsa, toisin sanoen suurimman tuhokapasiteettinsa. Terve talousjärkikin sanoi, ettei tuotettua materiaalia, koneita ja niiden arvokasta lastia [pommeja] mitenkään voitu jättää lojumaan Itä-Englannin lentokentille.” (s. 25)

”…kaikkien hädin tuskin hengissä selvinneiden kertomuksissa on yleensä jotakin katkelmallista, omanlaistaan harhailua ja aukkoisuutta, niin erilaista kuin tavanomaisessa muistelussa, että helposti tulee arvailleeksi koko jutun olevan vain sensaationhakuista sepitettä. Tämä jollain lailla valheellinen vaikutelma, joka silminnäkijäkertomuksia vaivaa, syntyy myös siitä että he varsin usein käyttävät stereotyyppisiä ilmauksia. Täydellisen tuhon käsittämätön äärimmäisyys kalpenee ja katoaa sellaisiin tavanomaisiin fraaseihin kuin ”liekkien saalis”, ”kohtalokas yö”, ”paloi ilmiliekeissä”, ”helvetti oli irti”, ”infernaalinen näky”, ”Saksan kaupunkien kauhea kohtalo”, ja niin edelleen. Niiden tehtävä on peittää ja vaimentaa käsityskyvyn ylittäviä kokemuksia.” (s. 31)

[Heinrich] Böll arveli, että näistä kollektiivisen juurettomuuden kokemuksista juonsi alkuunsa Liittotasavallan asukkaiden matkustusvimma, tunne ettei voi pysyvästi asettua minnekään vaan että pitäisi aina olla jo jossain muualla. (s. 38)

Mutta on olemassa toisenlaisiakin tuhon kertomuksia kuten Hans Eric Nossack, joka Sebaldin mukaan ainoana oman aikansa kirjailijoista yritti merkitä muistiin kaiken näkemänsä mahdollisimman koruttomassa muodossa: ”[…] hän pyrkii ennen muuta kertomaan silkat tosiasiat, vuodenajan ja sään […] lähestyvien lentokonelaivueiden jyminän, horisontin punaisen tulenhehkun, kaupungista paenneiden ihmisten fyysisen ja henkisen tilan, tulipalon turmelevat rakennukset, oudosti törröttävät savupiiput, keittiönikkunan ulkopuolelle kuivumaan ripustetun pyykin, repeytyneen ikkunaverhon joka hulmuaa tyhjällä verannalla […] ja lukemattoman muut ainiaaksi kadonneet esineet ja asiat ja sen kivimurskan jonka alle ne ovat hautautuneet, kammottavan uuden elämän joka sykkii kaiken rojun alla, ja ihmisten yhtäkkisen kiihkeän halun käyttää hajuvesiä. Moraalinen imperatiivi – että edes jonkun on merkittävä muistiin, mitä Hampurissa tapahtui sinä heinäkuun yönä – johtaa siihen että taiteenharjoitus saa jäädä vähemmälle. […] Turvallisessa pommisuojassa joukko ihmisiä paistui elävältä, koska ovet juuttuivat kiinni ja vieressä paloi talon hiilivarasto. Niin oli asia. ’He olivat paenneet kuumilta seinänvieriltä keskemmälle. Siitä heidät löydettiin, yhtenä kasana. He olivat kuumuuden turvottamia’, kirjoittaa Kasack teoksessaan Kaupunki virran takana.” (s. 55)

[Alexander] Klungen yksityiskohtainen kuvaus tuhon yhteiskunnallisesta organisaatiosta, jossa hallitsevat historian yhä vain toistuvat ja yhä vain voimistuvat virheet, sisältää samalla olettamuksen, että kyky ymmärtää oikein itse aikaansaamiamme katastrofeja olisi ensimmäinen edellytys luoda onnea tuottava yhteiskuntajärjestys. Klunge tarkastelee tätä tuhokoneistoa organisaation näkökulmasta. Hän näkee, että tuhon suunnitteluun sijoitettiin sellainen määrä älyä, rahavaroja ja työvoimaa että tuhon oli kaiken kootun potentiaalin voimasta lopulta pakko myös toteutua. (s. 67)

Kodak Instamatic 400 -kamera