J. M. Coetzee: Jeesuksen lapsuus

Hän, Simón, astuu maihin pojan, Davidin kanssa. Lapsi ei ole hänen lapsen lapsi, eikä oma lapsi, mutta tästä huolimatta hän katsoo olevansa pojasta vastuussa. Pojalla on ollut laivamatkalla kirje, jossa olisi mahdollisesti ollut tietoa pojan vanhemmista. Kirje on kuitenkin matkan aikana hävinnyt ja näin ollen pojan vanhemmista ei ole mitään tietoa. Esitetään olettamuksia, joiden pohjalta ryhdytään toimimaan. Tietoa olettamusten todenperäisyydestä ei ole, silti ne ovat ohjenuoria Simónille kun muutakaan ei ole, johon voisi uskoa tai luottaa.

Maasta, johon he saapuvat ei anneta juuri lainkaan tietoa. Siellä puhutaan espanjaa, ehkä mahdollisesti jopa ollaan Espanjassa. He saapuvat johonkin vastaanottokeskukseen joskus nykyaikana, nyt, tänään tai sitten joskus jo jonkin aikaa sitten. Ajankohdastakaan ei anneta tarkkaa tietoa. Laivaa lastataan ja puretaan vanhanaikaisesti säkki kerrallaan, mutta muuten tuntuisi olevan perin nykyaikaista. Sekä paikka että aika jäävät tyystin hämärän peittoon. Annetaan ymmärtää, että ollaan samaan aikaan sekä nykyajassa että menneisyydessä.

Aikahuojunta luo tekstiin oudon jännitteen. En voi sitoa kertomukseen sitä tietoa, niitä kokemuksia, joita olen kerännyt aikojen saatossa kaikesta, mitä liittyy kirjan teemoihin – maahanmuuttoon tai mahdolliseen paikkaan, johon tarina kenties voisi sijoittua. Olen täällä, kirjan kertomuksessa, kirjan sivuilla vailla tietoisuuteni tuttuja tarkastelupisteitä. Ristiriita on yhtä aikaa jännittävä ja ärsyttävä. Poden sivu sivulta kasvavaa kykenemättömyyttä, en kykene paikantamaan ja tarkistamaan positiotani, itseäni, aikaani ja arvojani. Olen eksyksissä, kuten Simón harhaillessaan omien olettamuksiensa kanssa.

Hän, Simón, löytää pojalle äidin. Jälleen lisää olettamuksia. Simón kuvittelee asian olevan ratkaistu, mutta tästä pojan vaikeudet vasta alkavat. Poika alkaa oirehtia monella tapaa. Esitetään, että pojan levoton käytös johtuisi arvoituksellisesta perhetaustasta: epätietoisuudesta sen suhteen, kuka hän on ja mistä hän on lähtöisin. Lapsen elämästä puuttuu realiteetteja ja puuttuviin realiteetteihin kuuluu se, että David kokee elävänsä ilman oikeita vanhempia. Hänen elämästä puuttuu kiinnekohtia. Sen vuoksi hän sulkeutuu fantasiamaailmaan, jossa hän tuntee hallitsevansa tilanteen.

David on onnellinen sijaisvanhempiensa, Inés’in ja Simonin suopeudesta ja tuntee vastavuoroisesti hyvää tahtoa heitä kohtaan. Jotain puuttuu silti, jotakin mitä hyväntahtoisuus ja rakkaus eivät voi korvata. Sillä vaikka myönteinen tunneympäristö on ihmiselle tärkeä, se ei yksin riitä. David haluaa tietää kuka hän oikeasti on, mutta kun hän kysyy sitä, hän saa vältteleviä vastauksia kuten ”Mitä sinä tarkoitat oikealla?” tai ”Meillä ei ole menneisyyttä, kenelläkään meistä, se on pesty meistä pois.” Ja huomaavaisuudestaan Inés'iä ja Simónia kohtaan David pitää tarinansa salassa, kirjoittaa ja puhuu siansaksaa, on olevinaan lukutaidoton, muttei sitä lopulta olekaan. Etenkin Inés, pojan fiktiivinen äiti, holhoaa poikaa tavalla, joka kiinnittää pojan tiiviisti äitiinsä ja tekee pojan oman paikan etsinnän mahdottomaksi. Uskotellut sukulaissuhteet eivät riitä tyynnyttämään poikaa.

Jo kirjan nimi – Jeesuksen lapsuus – enteilee provokaatiota. Yritän sijoittaa tarinaa Jeesukseen, mutten onnistu löytämään kosketuspintaa Jeesuksen elämään. Kirjan nimi harhauttaa väärällä assosiaatiollaan yhä kauemmas paikasta ja ajasta teoksen omaan tilaan. Olen kokonaan kirjan pauloissa, sekä hyvässä että pahassa. Viitataan myös Don Quioten tarinaan, seikkailen ritarin lailla sekasortoisessa, haureisessa, eksyneessä mielenmaisemassa. Kenties hiukan pelottavaakin eläytyä tarjottuun maailmaan, mutta miten miellyttävää onkaan nousta takaisin vaikuttuneena tuosta regressiosta.

Ajattelen Coetzeeta mielikuvissani chilipippuriksi. Kumma vertaus kenties, mutta kaikista aisteistamme chili vaikuttaa, ehkä hieman yllättäen – kipuaistiimme. Ei makuaistimukseen, kuten voisi ajatella. Kivun tunteesta huolimatta haluamme syödä chiliä lisää. Mausteesta tulee addiktio. Coetzeen kirjallisuus vaikuttaa minuun samalla tavoin. Se aiheuttaa kipua, mutta sellaista, jota siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi haluan lisää. Kipu ei tunnu perusteettomalta.

Poimintoja:

Jälkikäteen tuo päivä, jolloin Elena lähetti poikansa satamaan tuomaan hänelle kutsua, osoittautuu käännekohdaksi, jonka jälkeen he, hän ja Elena – kaksi lähes tuulettomalla merellä toisiaan sattumanvaraisesti lähestynyttä purtta – alkoivat etääntyä toisistaan. Hän pitää Elenasta edelleen paljon, ei vähiten siksi, että Elena jaksaa kuunnella kun hän valittaa. Mutta hän tuntee yhä vahvemmin, että heidän väliltään puuttuu jotakin, minkä pitäisi olla olemassa Jos Elena ei tunne samoin, jos hänen mielestään mitään ei puutu, silloin Elena ei voi olla se mitä hänen elämästään puuttuu. s 106

”…Lapsi ei voi kasvaa ilman äitiä. Etkö sinä sanonut niin itsekin: äidiltä lapsi saa olemuksensa, kun taas isä antaa pelkän idean? Kun idea on annettu, isästä tulee tarpeeton. Ja tässä tapauksessa minä en ole edes isä.”

”Lapsi tarvitsee äidin kohdun, jotta voi syntyä tähän maailmaan. Synnytyksen jälkeen äiti on antanut elämän lähteenä kaikkensa siinä missä isäkin. Se, mitä lapsi tarvitsee sen jälkeen, on rakkautta ja huolenpitoa, jota voi antaa niin mies kuin nainenkin. Tämä Inès ei tiedä rakkaudesta ja huolenpidosta mitään. Hän on kuin nukella leikkivä pikkutyttö – harvinaisen mustasukkainen ja itsekäs pikkutyttö joka ei anna muiden koskea leluunsa.” s.111

Mistä moinen varmuus siitä, että meidät pitää pelastaa, Simón? Elämmekö me sinusta satamajätkien elämää, koska meidät on todettu liian tyhmiksi mihinkään muuhun – liian tyhmiksi kokoamaan pumppuja ja ajamaan kuorma-autoa?  […] Emme me ole tyhmiä. Jos me kaipaisimme pelastusta, me olisimme jo pelastaneet itsemme. Ei, me emme ole typeriä, vaan typerää on tuo sinun viisastelusi, koska se tuottaa vääriä vastauksia. s. 121

Ajattele vaikka rakastavaisia. Jos rakastavaiset olisivat kaiken aikaa tiukasti kiinni toisissaan, heidän ei tarvitsisi enää rakastaa toisiaan. He olisivat yhtä. Heille ei jäisi mitään haluttavaa. Siksi luonto jättää tilaa meidän väliimme. Jos kaikki olisi pakattu tiiviisti yhteen, kaikki  mitä maailmankaikkeudessa on, silloin ei olisi sinua eikä minua eikä Inésiä.  s. 185

J. M. Coetzee, Jeesuksen lapsuus, Otava, Keuruu, 2014, suom. Markku Päkkilä.

Jaa… Että mitenkö kuvat: loppukesän merimaisema, keittiön ikkuna, Coetzeen teoksia illan kajossa liittyvät tekstiin?

Ei mitenkään. Jatkan Coetzeen viitoittamaa tietä…