Pikainen käynti Sippolassa, Kymenlaakson sydämessä, antoi valoa aiemmin hieman synkkään tunnelmaan, jolla olen jokseenkin henkitoreista kylää katsellut ja ajatellut. Ehdoton valopilkku muuten hiljaisessa kylässä on vanhaan meijerirakennukseen perustettu taidekeskus Antares. Muuten kylä alkaa olla melko eloton, kun viimeinen aikuisten julkinen kohtauspaikka, Neuvola-kuppila, on nyt suljettu.
Kolme vuotta sitten toteututin Sippu-lähteen kunnostamisen yhteistyössä Sippolan kyläläisten kanssa. Lähde oli kammottavassa kunnossa. Pohjalta löytyi risujen, roskien, tyhjien pullojen, lasitavaran, lusikoiden lisäksi pari kännykkääkin. Sellaisia meidän kaikkien nokialaisia, jonkinlaisia aarteita nekin ehkä jo nyt mutta varmsti tulevaisuudessa. Teos oli osa ensimmäistä, hieman mielikuvituksettoman nimistä Ars Sippola tapahtumaa, jossa nyt puutarhateeman sisällä oli jälleen oikein kiinnostavia teoksia.
 |
| Sippulähteen kunnostus 2010 |
Toiveenani oli, että Sippu-lähde alkaisi jälleen toimia kyläläisten keskuksena,
jollainen se oli toimiessaan kirkkolähteenä, jossa ennen kirkkoon menoa
sammutettiin jano ja pestiin jalat.
Pohdin näyttelytekstissäni: "Onko niin, että ymmärrämme paikkojen ja tilojen merkityksen ja arvon
vasta kun ne on syystä tai toisesta kadonneet tai menetetty? Onko niin, että
asiat muuttuvat arvokkaiksi vasta sitten kun niitä ei enää ole? Vasta kun
muistot kultaavat eletyt ja arkiset tapahtumat? Tätä lokaalin läsnäolon ymmärtämistä
universaalissa maailmassa pyrin tuomaan esille Sippu-lähteen kunnostuksessa. Kysymykset taiteen
universaalisuudesta tai lokaalisuudesta ovat tällaisten kysymysten edessä jokseenkin
toissijaisia, koska meidän todellinen kotimme ja mielemme kotimaa on kielessä
ja sen myötä syntyneessä ajattelussa. Sen sijaan keskeiseksi nousee läsnäolon
teema."
 |
| Luonnonkivi-istuin ja ruusupusikko |
Tänään, syyspäivän tasauksena, katselin Sippulähteen ja sen ympäristön kauniita luonnonkivimuodostelmia hieman kepeämmällä mielin kuin näyttelytekstiä laatiessani. Olen seurannut lähteen ja sen ympäristön muutoksia. Alue oli kulunen kolmen vuoden aikana päästetty jälleen uhkaavasti pusikoitumaan. Mahtaakohan kukaan enää kantaa vastuuta alueesta, pohdin ohi ajaessani. Nyt sireenit oli kaivettu esiin, samoin kuin ruusupusikkokin. Kummatkin tuotiin paikalle kunnostuksen yhteydessä. Salaojaputki toimi mainiosti, eikä vettä näyttänyt enää keräytyvän lammikoksi kivilohkareitten väliin. Nurmikolla hyppelehti pieni sammakkokin.
 |
| Sippulähde 22.9.2013 |
Kielen ja mielen kotimaa on juuri tällaisissa maisemissa,
mielikuvissa ja lähteissä, jotka tulisi pitää avoimina. Paikallishistoria ja sen
ymmärtäminen osana ihmisen yksityistä identiteettiä voi parhaimmillaan
edesauttaa sitoutumaan ympäristöön ja huolehtimaan siitä. Se näkyy myös
asenteessa muita ihmisiä – ja miksei myös luontoa ja eläimiä kohtaan. Juuri nyt
on meidän aikamme: me olemme ja elämme – nyt. Ehkä lähde elää sittenkin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti