Saaristomerellä pienen Dansangrundetin luodolle porattiin syvä reikä, johon asennettiin juomavesipumppu. Tämä Tuhoon sopeutumisen instituutti -ryhmän Örön lähellä sijaitseva taideteos herätti Facebookissa kuvataiteilija Gunzi Holmströmin postauksen ansiosta taiteen ja etiikan kannalta tärkeän keskustelun.
tuho.org vastine fb-kirjoituksiin 25.6.2024
Kirjoitin taannoin näkymien ja tilojen hallinnasta, häiriöstä ja hiljaisuudesta. Tuumin, että näkymä tai ilmatila on maaomaisuuden ohella tarkasti hallinnoitua. Tontin ja luvat hankittuaan, rakennuksen rakennettuaan omistaja on ostanut myös hallintaoikeuden maisemaan (yksi tapauskertomus tämän tekstin lopussa). Taiteilijalle tämä kapeiden intressien alue konkretisoituu häiriönä, jos hän työskentelee taidetilojen ulkopuolella. Kuten Nuutti Koskinen FB:ssä kirjoitti: ”Tätä [Gunzi Holmströmin fb:ssä aloittamaa] keskustelua ei ehkä ole mahdollista käydä ilman laajempaa pohdintaa maanomistuksen, suojelun tai kaavoituksen ongelmista.”
Nykyisessä julkisen taiteen eetoksessa teoksien odotetaan saavan oikeutensa suhteessa rakennettuun ympäristöön ja tiloihin. Voi hyvin sanoa, että (julkinen)taide on olemassa vain suhteessa omaisuuteen ja omistamiseen. Tässä kohtaa olisi syytä syventyä tarkemmin siihen, miten nykyinen julkinen taide on saavuttanut salonkikelpoisuutensa ja lopulta onnistunut minimoimaan loputtomat neuvottelu- ja lupaprosessit. Minusta kiinnostavampaa on kuitenkin pohtia mitä tämän kelpoisuusprosessin myötä on menetetty. Entä onko niin, että pystyäkseen toimimaan taiteilijana hänen tulee ottaa huomioon jokaisen ohikulkijan tai satunnaisen palautteenantajan näkemykset, jotta vältyttäisiin konflikteilta ja kiusallisilta tilanteilta? Onko oikeudesta lausua mielipiteensä tullut jokamiehen/naisen velvollisuus, jonka vuoksi julkisen taiteen odotetaan olevan sellaista, että kaikki voivat sen hyväksyä ja ymmärtää?
Tämä ei ole yksiselitteinen asia. Toisaalta kenen tahansa kuuluukin saada sanoa mielipiteensä ympäristöstään, ja ehdottomasti myös taiteesta. Mutta missä loppuu kaiken huomiointi? Onko loputon mielipiteiden onginta ja gallupien järjestäminen näennäisdemokratiaa ja yritys peitellä sitä, että todella tärkeistä ympäristömme asioista saavat sanoa mielipiteensä he, joilla on siihen valta, rahalla ostettu tai peritty mandaatti? Omistaminen ja valta ei erityisesti pidä kyselystä, joka on olennainen osa omaa olemassaoloaankin problematisoivan taiteen sisältöä. Ja kun taide asettaa itsensä kyseenalaiseksi, siitä on hyvin vaikea löytää omistamista ja valtasuhteita tukevaa retoriikkaa, ja näin taide koetaan yksinomaan hyödyttömänä ympäristöhäiriönä.
Ottamatta kantaa kyseisen Tuhoon sopeutumisen instituutti -ryhmän teoksen linnuille aiheuttamaan häiriöön ja mahdollisiin muihin rikkomuksiin huomasin yllättäen, että juuri tässä kohtaa ammottaa tyhjyyttään aivan olennainen taiteen marginaali, joka on jäänyt nykyisen julkisen taiteen eetoksen varjoon. Erilaisin varovaisuustoimenpitein on mahdollisesti vältytty ikäviltä yhteenotoilta ja väärinkäsityksiltä, mutta samalla on menetetty jotain olennaista taiteen uskalluksesta. ”Ulkona” työskentelevä taiteilija kantaa aina itse vastuun siitä, että teokselle voi tapahtua jotain tai että se saattaa herättää kaikenlaisia kommentteja. Myös negatiivisia.
Teoksen hajottaminen tai karkotus tervan ja höyhenten kera viestii siitä, että teos on huomattu ja siihen on suhtauduttu – edes jollain tavalla. Myös hiljaisuus, se ettei teos herätä mitään kertoo aina jotain ja jostain. Olisiko jopa niin, että teokseen kajoaminen onkin kiinnostavampi signaali kuin teoksen jälkiä jättämätön hiljaisuus? Jotta jotain ainutkertaista voisi jälleen syntyä, voimakkaitakin reaktioita täytyy kyetä sietämään ja tulkitsemaan; ja lopulta syntynyttä tietoa pitää osata käyttää hyödyksi, jotta tuo marginaali olisi – kuka tietää – toimiva osa uudenlaista paikkasidonnaisen taiteen kenttää, jolla olisi mielekästä toimia taiteilijana. Kuten aikoinaan, joskus kauan, hyvin kauan sitten...
Lopuksi omakohtainen kokemukseni erään näkymän hallinnasta:
Sataman valot -näyttelyn idea liittyi satamaan, lähtöön ja saapumiseen. Vuonna 2002 elettiin vielä aikaa ennen varsinaisen pakolaiskriisin alkua, mutta kriisistä silloinkin jo puhuttiin. Ideoin näyttelyyn ympäristötaideteoksen, joka koostui Punaisen Ristin pakolaisteltoista. Telttojen installointi ja koko prosessi osoittautui hankalaksi, niin kuin on lähes aina sellaisien teoksien laita, jotka ovat kaikkien yhteisessä ympäristössä.
Teltat pystytettiin lopulta monien vaiheiden jälkeen pienelle kallioluodolle, Puolimatkansaarelle (!), aivan Kaivopuiston kupeeseen. Teosta pystyttäessäni saaren rantaan ilmestyi poliisivene. Kävi ilmi, että Yhdysvaltain suurlähetystö oli hälyttänyt sen paikalle. Lähetystöstä oli suora näkymä luodolle, missä parhaillamme pystytimme kahta pakolaistelttaa (ks. jälkimmäinen kuva). Meidän annettiin ymmärtää, että lähetystössä oli huolestuttu mahdollisesta agitaatiosta tai mielenosoituksesta. Näin teokselle tuli tahtomattani jonkinlainen barrikadiluonne.
