Tammisaaren Torsjön itäinen
kärki on rakennettu täyteen mitä erilaisimpia kesämökkejä. Osa suloisia, mutta myös sellaisia, jotka toistavat kesämökin mielikuvaa – ajatusta siitä, että
juuri tällaista minun on mökiltäni soveliasta odottaa. Osa taas sellaisia,
jotka lyövät tähän ympäristöön raa’an leiman. Raikkaita ratkaisuja ei tahdo löytyä edes
pihoilta, vaikka jokaisella olisi mahdollisuus tehdä valtakuntansa juuri
sellaiseksi kuin itse haluaisi.
Vierailijan olisi helppo kulkea mökkien pihoilla, käydä kurkistelemassa verannoilta sisään mökkeihin. Vain yksi mökki näyttää asutulta tänä talvisena lauantaina, jolloin jokaisella omistajalla, isännällä ja emännällä olisi ilo ja etuoikeus asustella näin kaunista ja hiljaista seutukuntaa. Mutta mökit ovat tyhjillään, ja omistajat jossain muualla. Kaupungissa kesäaikaa lunastamassa? Kehnoa keliä päivittelemässä? Kesämökin lainamaksuja takaisin maksamassa?
Maanmittauslaitoksen
karttapaikan tarkassa maastokartassa näkyi kohta, joka ei herättäisi muuten
huomiota, ellei haluaisi nimenomaan poiketa metsään, metsästä meren rannalle,
pois tästä ilmapiiristä, jossa aistii ettei oikein missään
sopisi kävellä, jossa ei voisi jäädä näkymättömäksi, kävellä ilman että herättäisi tarpeetonta epäluuloa. Kartassa oli tyhjä paikka, jossa ei
toistaiseksi ole lainkaan mökkiasutusta, vain yksi musta suorakaide,
jonkinlainen rakennus – oletettavasti.
Rannalta
paljastui lähes sortumispisteessä oleva rakennelma, kalavaja. Tuota luhistumassa olevaa
rakennusta katsoessani minulle tuli selväksi, että me olemme
alttiina kaikelle, mikä kantaa inhimillistä viestiä. Vierelläni oli romahtava
ja pian katoava rakennelma, jolloin huomio kiinnittyi rakennuksen
synnyttämiin mielikuviin ikään kuin se olisikin näkevä silmä (eivätkä minun
silmäni), ikään kuin se olisikin katsellut minua (enkä minä sitä), ja
todistanut aikojen saatossa näkemänsä ja kokemansa hajoamispisteisellä
olemuksellaan. Vaja erottui selvästi taustan kohinasta, toiminnan jäljistä, mökkelijöiden
yhtäaikaisista läsnä- ja poissaoloista.
Jean-Dominique Bauby,
täydellisesti halvaantunut lehtimies, joka ei pystynyt liikuttamaan muuta kuin
vasenta silmäluomeaan, mutta jonka aivot toimivat kuin ennen halvaustaan,
kertoo miten hän eräänä päivänä, istuessaan pyörätuolissaan, huomasi yllättäen
tuntemattomat kasvot. ”Lasivitriinistä heijastui miehen pää, joka näytti siltä
kuin se olisi lionnut formaliinitankissa. Suu oli vääristynyt, nenä vääntynyt,
hiukset sekaisin ja katse täynnä kauhua. Yksi silmä oli ommeltu kiinni ja
toinen ammotti auki kuin Kainin silmä. Tuijotin tuota laajentunutta pupillia
minuutin ajan ennen kuin käsitin, että se oli minun oma silmäni. […] Ei riittänyt
että oli karkotettu, halvaantunut, mykkä ja puolikuuro, että minulta oli
riistetty kaikki nautinnot ja minut oli alennettu meduusan olotilaan, vaan olin
myös kammottavan näköinen”. (Bauby, Perhonen
lasikuvussa, 24-25)
Voisin edellä
kuvaamastani huolimatta tulkita, että rakennelma oli ollut ilmeisen
arvokas omistajalleen. Rohkenen tämän lisäksi aprikoida sen olleen erityisen
rakas ja vaalittu. Hänen oma, yksityinen paikkansa. Vaja on rakennettu
vallitsevilta länsituulilta suojaan itärannalle, kapeaan salmeen – kohtaan,
johon kalastajan oli helppo rantautua millä säällä tahansa. Pystyin
kuvittelemaan, miten kalastaja oli köyttänyt veneensä kallioon ja ryhtynyt käsittelemään
päivän saalistaan, kauniina kevätpäivänä jolloin oli tullut niin paljon
kutuahventa että pienemmät piti heittää takaisin mereen, ja jolloin hän oli kuullut selkälokkien
matalien ja kalkattavien, nälkäisten huutojen sekoittuvan tiirojen kirkkaina kuuluviin sirityksiin. Valoisaan ilmaan sekoittui veneen avoimen kannen
kautta kulkeutuvan moottoripetrolin ja alkukesän, juuri jään vallasta
vapautuneen meren tuoksu.
Voin vain kuvitella millainen oli tuon kalastajan väkevyyden mitta ja määrä, jonka voimin hänen oli onnistunut kammeta kuution kokoiset kivet merestä kalliolle vajan perustaksi. Voin vain otaksua millainen oli tuo kätten ote, jolla hän oli asettanut vantterat parrut niin tukevasti paikoilleen että rakennelma pysyi yhä paikallaan, tosin katto romahtaneena, vuosien hylätyksi jäämisen jälkeenkin.
Miten vanha tuo vaja oli? Milloin rakennelma hylättiin? Entä millainen mahtoi olla viimeinen kerta, jolloin hän oli tullut selvittämään verkkojaan? Tiesikö kalastaja, että se olisi hänen viimeinen käyntinsä verkkovajallaan? Osasiko hän aavistaa, että hänen tulisi selvittää verkkonsa nyt tällä viimeisellä kerralla erityisen hyvin? Millainen oli hänen loppunsa? Ajatteliko hän hamppuköyttä vyöttäessään, verkkoja paikoilleen asetellessaan, että köydet ja verkot tulisi nyt tällä kertaa asetella erityisen siististi? Vai tekikö kalastaja työnsä aina yhtä täsmällisesti?
W. G. Sebaldin mukaan (jälleen)
pienet, tavallista asuintaloa pienemmät rakennukset – karjamaja, lossivahdin
koti, erakkomaja, kanavanvartijan mökki, näköalapaviljonki, leikkimökki –
suovat meille edes jonkinlaista rauhan heijastusta. Tätä rauhaa tuo kalavaja
minulle, talvisille vieraalle, tuona tammikuisena lauantaina viesti. Rauha oli
kuitenkin rikkoutunut jo hyvän aikaa sitten.
Siinä sitä oltiin. Leudossa räntäsateessa.
Teemasta lisää:
"Kuva on ennen muuta ottajansa, näppääjänsä kuva. Kamera laukeaa kahteen suuntaan ja paljastaa etenkin laukaisijan mielenmaiseman ja jää siitä todisteeksi niin pitkään kuin säilyy,
usein pidempään kuin kuvaaja itse lihallisessa ja
ajallisessa persoonassaan."
”Kuvatkaa aineellisesti näkymätöntä mutta asiallisesti tärkeää”
