sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Lähde elää sittenkin – nyt!

Pikainen käynti viikonlopun aikana anopin luona Sippolassa, Kymenlaakson sydämessä, antoi valoa aiemmin hieman synkkään tunnelmaan, jolla olen henkitoreista kylää katsellut ja ajatellut. Ehdoton valopilkku muuten hiljaisessa kylässä on vanhaan meijerirakennukseen perustettu taidekeskus Antares. Muuten kylä alkaa olla melko eloton, kun viimeinen aikuisten julkinen kohtauspaikka, Neuvola-kuppila, on nyt suljettu.

Kolme vuotta sitten toteututin Sippu-lähteen kunnostamisen yhteistyössä Sippolan kyläläisten kanssa. Lähde oli kammottavassa kunnossa. Pohjalta löytyi risujen, roskien, tyhjien pullojen, lasitavaran, lusikoiden lisäksi pari kännykkää. Sellaisia meidän kaikkien nokialaisia, jonkinlaisia aarteita nekin tulevaisuudessa. Teos oli osa ensimmäistä, hieman mielikuvituksettoman nimistä Ars Sippola tapahtumaa, jossa tämän vuotisen puutarhateeman sisällä oli jälleen oikein kiinnostavia teoksia.


Sippulähteen kunnostus 2010
Toiveenani oli, että Sippu-lähde alkaisi jälleen toimia kyläläisten keskuksena, jollainen se oli toimiessaan kirkkolähteenä, jossa ennen kirkkoon menoa sammutettiin jano ja pestiin jalat. 

Pohdin näyttelytekstissäni: "Onko niin, että ymmärrämme paikkojen ja tilojen merkityksen ja arvon vasta kun ne on syystä tai toisesta kadonneet tai menetetty? Onko niin, että asiat muuttuvat arvokkaiksi vasta sitten kun niitä ei enää ole? Vasta kun muistot kultaavat eletyt ja arkiset tapahtumat? Tätä lokaalin läsnäolon ymmärtämistä universaalissa maailmassa pyrin tuomaan esille Sippu-lähteen kunnostuksessa. Kysymykset taiteen universaalisuudesta tai lokaalisuudesta ovat tällaisten kysymysten edessä jokseenkin toissijaisia, koska meidän todellinen kotimme ja mielemme kotimaa on kielessä ja sen myötä syntyneessä ajattelussa. Sen sijaan keskeiseksi nousee läsnäolon teema."

Luonnonkivi-istuin ja ruusupusikko

Tänään, syyspäivän tasauksena, katselin Sippulähteen ja sen ympäristön kauniita luonnonkivimuodostelmia hieman kepeämmällä mielin kuin näyttelytekstiä laatiessani. Olen seurannut lähteen ja sen ympäristön tilaa huolestuneena. Alue oli kulunen kolmen vuoden aikana päästetty jälleen uhkaavasti pusikoitumaan. Mahtaakohan kukaan enää kantaa vastuuta alueesta, pohdin aina lähteen ohi ajaessani. Nyt sireenit oli kaivettu esiin, samoin kuin ruusupusikkokin. Kummatkin tuotiin paikalle kunnostuksen yhteydessä. Salaojaputki toimi mainiosti, eikä vettä näyttänyt enää keräytyvän lammikoksi kivilohkareitten väliin. Hyppelehtelihän siinä nurmikolla yksi pikkuinen sammakkokin. Lähde elää sittenkin.

Sippulähde 22.9.2013
Kielen ja mielen kotimaa on juuri tällaisissa maisemissa, mielikuvissa ja lähteissä, jotka tulisi pitää avoimina. Paikallishistoria ja sen ymmärtäminen osana ihmisen yksityistä identiteettiä voi parhaimmillaan edesauttaa sitoutumaan ympäristöön ja huolehtimaan siitä. Se näkyy myös asenteessa muita ihmisiä – ja miksei myös luontoa ja eläimiä kohtaan. Juuri nyt on meidän aikamme: me olemme ja elämme – nyt. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti